Demokraattinen sosialismi Yhdysvalloissa


Kalevi Sorsa -säätiö | 26.10.2018

Marraskuun 6. päivä USA:ssa pidetään vaalit. Näissä välivaaleissa valitaan kaikki 435 USA:n kongressiedustajaa ja kolmannes sadasta senaattorista. Lisäksi 39 osavaltiossa tai hallinnollisella alueella järjestetään kuvernöörivaalit ja muita osavaltio- ja paikallistason vaaleja. Kalevi Sorsa -säätiö kutsui Oxfordin yliopiston väitöskirjatutkijan Samuel Miller McDonaldin analysoimaan poliittisen kentän pohjavirtauksia ja erityisesti demokraattisen sosialismin nousua USA:ssa.

 

Vasemmiston nousu?

Yhdysvaltojen poliittista elämää myllertävät kasvava epätasa-arvo, varallisuuden keskittyminen ja keskiluokan laskeva elintaso. Näihin äänestäjät etsivät ratkaisuja äärivasemmistosta ja äärioikeistosta. Kolme tekijää määrittelee voittaako yhdysvaltalainen sosialismi vai yhdysvaltalainen fasismi. Nämä tekijät ovat vakiintuneet valtarakenteet, poliittisen keskustan ja keskustavasemmiston suuntautuminen, sekä ilmastonmuutos. Vuoden 2018 välivaalit ja niitä edeltävät esivaalit antavat osvittaa mihin suuntaan virta on kääntymässä.

Yhdysvalloissa Amerikan Demokraattisten Sosialistien (DSA) kaltaiset ruohonjuuritason vasemmistoryhmät ovat kasvattaneet kannatustaan nopeasti. Maan suurimman sosialistiryhmän DSA:n maksavien jäsenten määrä on noussut noin 6500:sta vuonna 2012 nykyiseen yli 50 000:een. Jäsenmäärä räjähti kasvuun sen jälkeen kun Vermontin senaattori Bernie Sanders (riippumaton) nousi kansallisen huomion keskipisteeseen vuoden 2016 presidentinvaalien esivaaleissa. DSA:n jäsenmäärä kasvoi lisää Donald Trumpin tultua valituksi. Alexandria Ocasio-Cortezin voitto tiukoissa New York Cityn esivaaleissa aiheutti myös kasvupiikin. Sekä Sanders että Ocasio-Cortez ovat määritelleet itsensä demokraattisiksi sosialisteiksi ja heillä on kunnianhimoinen edistyksellinen poliittinen ohjelma ja tukenaan määrätietoisesti toimivat ruohonjuuritason verkostot. Tuoreen mielipidetiedustelun mukaan 47% demokraateista suhtautuu myönteisesti kapitalismiin, vielä 2016 luku oli 56%. Samalla 57% demokraateista suhtautuu nyt myönteisesti sosialismiin eikä luku ole paljoa muuttunut vuodesta 2010.

Ammattiliittojen jäsenmäärä on yhä historiallisen alhaisella tasolla, mutta ammattiliittoihin kuuluvien työntekijöiden määrä on vuonna 2017 noussut ja työsuhdeasiat saavat yhä keskeisemmin sijaa julkisessa keskustelussa. Uusia vasemmistosuuntautuneita lehtiä ponnahtaa esille, kuten Current Affairs ja Jacobin, ja vanhempien julkaisujen, kuten In These Times levikit ovat kääntyneet nousuun. Myös vasemmistomieliset ohjelmat, kuten The Young Turks ja Redacted Tonight ovat löytäneet uusia innokkaita seuraajia, samoin kuin Twitterin ja Redditin vasemmistolaiset keskusteluyhteistöt.

Vaalirintamalla demokraattisten sosialistien ehdokkaat haastavat esivaaleissa perinteisiä demokraatteja ympäri USA:ta. Tällä vaalikaudella ainakin 48 demokraattista sosialistia on voittanut esivaalinsa. Vox raportoi ehdolla olevan ennen näkemättömän määrän itsensä edistysmieliseksi määritteleviä ehdokkaita. Niissä 31 osavaltiossa, jotka ovat esivaalinsa pitäneet haastajaehdokkaita on ollut 280, kun haastajien määrä vuonna 2014 oli kokonaisuutenaan 60. Vasemmistolaisten ehdokkaiden ja vasemmistoaktivistien esittämä haaste on työntänyt Demokraattista puoluetta kokonaisuudessaan kohti edistyksellisempää politiikkaa.

Pohjasyyt muutokselle

Tärkein syy sosialistisen politiikan nousuun on selvä: monet amerikkalaiset ovat tyytymättömiä maan politiikkaan ja talouteen. USA:n Liittovaltio ja taloussektori ovat yhä harvempien käsissä. Gilens ja Page ovat arvostetussa tutkimuksessaan havainneet, että eliitin ja kansan etujen joutuessa ristiriitaan, eliitti tavallisesti voittaa. Tämä on määritelmällisesti harvainvaltaan perustuvaa hallintoa: harvainvaltainen hallitus edistää pienen rikkaan vähemmistön etuja ohittaen enemmistön. Talouden puolella miltei kaikki teollisuudenalat ovat lukkiutuneet asetelmaan, jossa 2 – 4 liikeyritystä kontrolloi valtaosaa markkinasta. Tämä pätee lentoyhtiöihin, autoteollisuuteen, telekommunikaatioon, lääke- ja juomateollisuuteen, atk-alaan sekä alumiini- ja terästeollisuuteen. Kuusi yritystä kontrolloi 90% Yhdysvaltojen mediasta.

Näiden kehitysten seurauksena amerikkalaiset ovat nyt köyhempiä, kuolevat nuorempina, ovat yksinäisempiä, ja kokevat olevansa turvattomampia ja epävakaammassa asemassa kuin ennen. He myös pelkäävät entistä kurjemmalta näyttävää tulevaisuutta. Useimpien amerikkalaisten työntekijöiden palkkakehitys on pysähtynyt. Velkaantuminen on kasvanut kautta linjan. Kotitalouksien veloista opintovelkojen osuus on 828% suurempi kuin vuonna 1999. Tämä rasittaa kokonaista sukupolvea, jolla on merkittävästi vähemmän pääomaa ja alhaisempi ostovoima kuin aiemmin, ja kuten todettua, palkkakehitys on pysähtynyt ja tarjolla on aiempaa vähemmän hyväpalkkaisia töitä.

Politiikan saralla amerikkalaiset ovat voineet seurata hallituksensa toimivan yhä tiiviimmin suuryritysten, rikkaiden, ja poliitikkoja rahoittavan eliitin eduksi, samalla kun toimet äänestämisen estämiseksi ovat lisääntyneet. Myös esimerkkejä korruptiosta löytyy mm. pahenevat eturistiriidat presidentin hallinnossa, korkeimman oikeuden päätökset vapauttaa poliittinen rahoitus (Citizens United vs FEC), ja vaaleihin vaikuttaminen vaalirahoitusorganisaatioiden, super PACien kautta. [i]

Ympäristön tila parani huomattavasti 1970-luvulla, mutta monilla tärkeillä aloilla se on jälleen romahtanut niin, että luonnonvaroja ollaan kuluttamassa loppuun. Ilmanlaatu heikkenee, mikä aiheuttaa kroonisia terveysongelmia, luonnontilainen alue pienenee ja erilaiset ilmastosta johtuvat häiriöt horjuttavat maan jokaista seutua.

Työpaikoista on tullut entistä huonompia. Alhainen työttömyys kätkee Yhdysvaltojen työmarkkinoiden todellisen katastrofin. Käytännössä kaikki Obaman hallinnon aikana syntyneet uudet työpaikat ovat lyhytkestoisia tai osa-aikaisia ja se on tehnyt niistä lähtökohtaisesti epävakaampia kuin ne työpaikat, jotka ne korvasivat. Johtamiskulttuuri on muuttunut ankarammaksi. Esimerkiksi Amazonin käyttöön ottamat jäljittävät käsivarsinauhat ja muut vastaavat teknologiat uhkaavat tulvia työmarkkinoille, olosuhteet työntekijöiden hyväksikäytölle ovat otolliset ja väärinkäytöksiä on havaittu. Terveydenhoitojärjestelmä on monille ihmisille aiempaa vaikeammin saavutettavissa, sillä työtunteja on yleisesti vähennetty osa-aikaisiksi, jottei työnantajien tarvitsisi järjestää terveydenhoitoa. Korkea työllisyysaste on hyvä vain, jos työpaikat ovat hyviä. Amerikkalaiset kärsivät myös epidemianomaisesta yksinäisyydestä, joka ihmisten keskinäisen vieraantumisen kautta pahentaa muita sosiaalisia ja poliittisia ongelmia.

Näistä olosuhteista kumpuava tyytymättömyys tulee esille poliittisen janan eri laidoilta. Teekutsu-liike ja viime aikoina pienet valkoiset nationalistiryhmät edustavat oikeiston populistisiipeä, kun taas populistista vasemmistoa edustavat demokraattiset sosialistit (DSA), oikeusdemokraatit (Justice Democrats) ja muut vastaavat ryhmät. Poliittisen asteikon reunaryhmät ovat vastanneet syntyneisiin kriiseihin hyvin eri tavoin: he ovat syyttäneet eri osapuolia ja esittäneet keskenään täysin päinvastaisia ratkaisuja. Samalla kun vasemmiston on kohdistanut suuttumustaan rikkaisiin, oikeisto on kääntänyt vihansa köyhiä ja maahanmuuttajia kohtaan. Populistiset oikeistoryhmät ovat olleet vasemmistoa menestyksekkäämpiä Republikaanipuolueeseen soluttautumisessa, ainakin osittain siksi, koska republikaanieliitti on havainnut populistit yhtä myötämieliseksi harvojen valtaa tukevien olosuhteiden ylläpidossa kuin puolueen valtavirran. Vasemmistopopulistit sen sijaan ovat kohdanneet enemmän vastustusta Demokraattisen puolueen vallanpitäjien taholta ja enemmän vihamielisyyttä mediakommentaattoreilta – ja näitä portinvartijoita on ollut hankala ohittaa. Esimerkiksi vuoden 2016 presidentivaalien esivaaleissa republikaanien populistiehdokas voitti vaalin, kun taas demokraattien esivaalissa populistiehdokas torjuttiin.

Mitä voimme oppia historiasta?

Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta, kun Yhdysvallat on selvästi harvainvaltainen ja epätasa-arvoinen. Epätasa-arvo ja äärimmäinen varallisuuden keskittyminen mahdollistavat harvainvaltaisen hallituksen ja sen, että markkinoilla kukoistavat vain harvat yhtiöt. Harvojen vallan luomat olosuhteet ja äärimmäinen taloudellinen epätasa-arvo ruokkivat toinen toistaan. Edellinen kerta, kun epätasa-arvo oli samalla tavalla tähtitieteellisen suurta, oli juuri ennen kolmekymmentäluvun lamaa. Harvainvaltaan, joka vallitsi noin 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun puoliväliin, amerikkalaiset vastasivat monilla edistyksellisillä ja varallisuuden uudelleen jakoon tähtäävillä toimilla. Uudistusten kausi (Progressive Era) oli ensimmäinen suuri reaktio amerikkalaista harvanvaltaa vastaan. Kauden poliittiset liikkeet 1890-luvulta 1920-luvulle toivat tullessaan ensimmäisen tuloveron, tiukat kartellisäännökset, lapsityövoiman käyttöä koskevat lait, naisten äänioikeuden, elintarvikevirasto FDA:n edeltäjän, senaatin vaalit ja loivat myös kansallispuistojärjestelmän.

Se ei täysin syrjäyttänyt tuolloin vallalla ollutta talouden laissez-faire paradigmaa, eikä yksinään onnistunut rakentamaan aiempaa demokraattisempaa hallitusta. Mutta kolmekymmentäluvun laman puhkeaminen ja finanssijärjestelmän sortuminen kumosi klassisen taloustieteen ajattelua, joka korvattiin uudella sosiaalidemokraattisella mallilla, joka yleisesti yhdistetään taloustieteilijä John Maynard Keynesin työhön. New Deal ja sitä seuranneet politiikkatoimet kasvattivat työläisten oikeuksia, loivat nykyisen työviikon käsitteen, saattoivat voimaan kansalaisoikeus- ja äänestysoikeuslait, loivat korkean ja progressiivisen tuloverotuksen, ja kansakunnan tärkeimmät ympäristölait sekä modernin hyvinvointivaltion perustan, esimerkiksi sosiaaliturvan ja terveydenhuollon (Social Security ja Medicare). Nämä toimenpiteet loivat maahan keskiluokan. Juuri keskiluokan rapautuminen ja siitä seurannut laajalle jakautuneen vaurauden keskittyminen harvojen käsiin on nyt antanut polttoainetta tyytymättömyydelle sekä vasemmalla että oikealla.

Varallisuuden keskittyminen 1900-luvun alusta sen puoliväliin johti talouden globaaleihin romahduksiin ja maailmansotiin. Kansakunnat reagoivat syntyneisiin poliittisiin ja taloudellisiin kriiseihin eri tavoin. Saksa vastasi niihin fasismilla. Italia teki samoin. Yhdysvallat vastasi sosiaalidemokratialla. Nyt ei ole takeita siitä, että Yhdysvallat jälleen tukeutuisi sosialistisiin toimenpiteisiin. On monia syitä uskoa, että nykyisessä populistisessa taistelussa oikeiston fasismi saattaisi voittaa.

Kolme tulevaisuutta määrittävää tekijää

On kolme tärkeää tekijää, jotka tulevaisuudessa määrittelevät, voittaako amerikkalainen fasismi vai amerikkalainen sosialismi. Ensimmäinen niistä on vakiintunut valta: valtaapitävät republikaanit ja demokraatit ovat rakentaneet poliittisen infrastruktuurin, jota vasemmistomielisten ehdokkaiden on vaikea läpäistä. Toistaiseksi amerikkalaisten fasistien on ollut vasemmistolaisia helpompaa navigoida tässä puolueinfrastruktuurissa. Heillä on tukenaan suurempi valikoima mediajulkaisuja tukemassa viestiään, ja heidän nousukkaillaan on vasemmiston nousukkaita enemmän vaalivoittoja (Donald Trump parhaana esimerkkinä).

Republikaanit ovat muuttaneet äänestysalueiden rajoja omaksi edukseen ja pyrkineet rajaamaan äänioikeuden käyttömahdollisuutta vähemmistön edustajilta ja muilta perinteisiltä demokraattien äänestäjiltä. He ovat täyttäneet oikeuslaitoksen omilla kannattajillaan ja ottaneet haltuunsa osavaltioiden lainsäädäntöä, jotta demokraattien olisi vaikeampi voittaa vaaleja. Raha vaikuttaa vaaleissa edelleen ratkaisevasti ja rikkaat pystyvät laillisesti suoltamaan kampanjoihin miljardeja dollareita. Oikeisto on rikkaampi kuin vasemmisto osaksi siitä syystä, että se ajaa rikkaiden etuja häikäilemättömämmin. Lisäksi valtavirtamedian rikkaat omistajat suosivat vallitsevaa tilannetta ja ovat oikeistomielisiä. Sama pätee myös runsaskätisesti rahoitettuun oikeistolaiseen vaihtoehtomediaan. Republikaanit ovat yhä valmiimpia tuomaan kampanjaohjelmissaan avoimesti julki väki- ja määräysvaltaa, eivätkä he piittaa laillisuusperiaatteista, kuten korkeimman oikeuden kuulemiset osoittavat. Kun ehdokas korkeimman oikeuden tuomariehdokas voi useaan kertaan antaa mahdollisen väärän valan ilman jälkiseurauksia lain kanssa ja tulla valituksi, ei laillisuusperiaate toimi. On epävarmaa, pystyvätkö sosialistit voittamaan näitä institutionaalisia esteitä. Tätä asiaa testataan vuoden 2018 välivaaleissa.

Toinen tekijä, joka määrittelee demokraattisen sosialismin menestystä, on se miten poliittinen keskusta, keskustavasemmistolaiset, ja valtaapitävät demokraattipoliitikot suhtautuvat siihen. Ennen toista maailmansotaa Saksassa poliittinen keskusta tuki fasisteja ja auttoi Hitlerin ja kansallissosialistisen puolueen nousua antamalla ratkaisevat äänet, joilla Hitler sinetöi itsevaltaisen asemansa. Ei ole takuita, että yhdysvaltalainen keskusta- ja keskustavasemmistoeliitti valitsisi vasemmiston oikeiston sijasta. Itse asiassa päätellen siitä, miten monet ovat reagoineet Sandersin ja Ocasio-Cortezin tapaisiin haastajiin, on perusteltua olettaa keskustavasemmiston jatkavan siirtymistään oikealle.

Tämän syksyn vaalit

Välivaalien esivaalit ovat olleet vasemmistosuuntautuneille ehdokkaille merkittävä testi. He ovat vaihtelevasti onnistuneet haastamaan valtavirtaisia istuvia ehdokkaita, mutta avoimeksi on jäänyt, pystyvätkö he muuttamaan demokraattien politiikkaa pitkällä aikavälillä. Ocasio-Cortez voitti esivaalit demokraattien valtavirran edustajaa vastaan New Yorkin 14. kongressivaalipiirissä. Vastaavasti taas Cynthia Nixon hävisi esivaalinsa New Yorkin kuvernöörin vaaleissa ja Abdul El-Sayed hävisi Michiganin kuvernöörin esivaalissa. Toistaiseksi itsensä edistykselliseksi määrittelevät ehdokkaat voittavat vaaleja hiukan harvemmin kuin puolueen valtavirran kannattajat. Mutta edistykselliset taistelevat samalla pysähtyneisyyttä ja institutionaalista syrjintää vastaan, ja heillä on yleensä vain vähän poliittista kokemusta. On perusteltua olettaa, että edistyksellisten mahdollisuudet onnistua kasvavat ajan mittaan näiden esteiden murentuessa.

Vaikkei Ocasio-Cortezin vaalimenestys kongressivaaleissa yksin olisikaan vahva indikaattori demokraattisen sosialismin noususta, muut vaalit saattavat olla. Yksi seuraamisen arvoinen kamppailu on Floridan kuvernöörivaali, toinen taas Zak Ringelsteinin ehdokkuus Mainen senaattorivaalissa. Ringelstein on jäsenmaksunsa maksanut Amerikan Demokraattisten Sosialistien (DSA) jäsen ja hän voitti demokraattien esivaalit. Mutta marraskuun kisassa hän kohtaa republikaanien edustajan ja istuvan kuvernöörin, joka on riippumaton, joten voittomahdollisuudet ovat toistaiseksi epävarmat. Myös demokraattinen sosialisti Rashida Tlaib Michiganista on voittanut esivaalinsa. Hän pyrkii kongressin edustajainhuoneeseen ja mikäli hän voittaa, hänestä tulee yksi sosialistinen jäsen lisää kongressiin ja samalla ensimmäinen musliminainen kongressiedustajana. Bernie Sandersin ”Vallankumouksemme” -vaalirahoitusohjelma (Our Revolution PAC) on tukenut monia ehdokkaita koko maan alueella. Jos sosialistit haluavat saavuttaa tuntuvaa muodollista valtaa, on Demokraattisen puolueen johtajat vaihdettava tai puolueen on virallisesti hyväksyttävä nykyistä edistyksellisempi puolueohjelma.

Muutokset (poliittisessa) ilmastossa

Kolmas ja kaikkein ennustamattomin demokraattisen sosialismin nousua määrittävä tekijä on ilmastonmuutos. On avoin kysymys, kääntyvätkö amerikkalaiset vasemmalle vai oikealle ilmastotuhojen yleistyessä. Eri puolilta maailmaa on nähtävillä viitteitä siitä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset toimivat polttoaineena fasististen johtajien nousulle. Ilmastonmuutoksesta johtuva maahanmuutto on Italiassa auttanut lietsomaan maahanmuuttajia vastaan kohdistuneita hyökkäyksiä, joita Italian kasvava fasismiin kallellaan oleva Pohjoinen Liiga on tukenut.

Saksassa ja Skandinaviassa reaktio pakolaisiin on ollut samalla tavoin etnofasististisesti sävyttynyttä. Saksassa parlamentissa nähdään ensimmäinen äärioikeistopuolue yli puoleen vuosisataan ja Pohjoismaissa äärioikeistopuolueet valtaavat alaa. Yhdysvalloissa nykyhallinnon aikana maahan saapuneita pakolaisia on laitettu lounaisrajalle keskitysleireihin. Presidentti myös käyttää kansallismielisten sanastoa ja hiljattain viittasi itseensä nationalistina.

On väistämätöntä, että ilmasto-ongelmia pakenevien ihmisten määrä kasvaa, ja joidenkin arvioiden mukaan asuinsijoiltaan joutuu lähtemään noin miljardi ihmistä tämän vuosisadan puoleenväliin mennessä. Yhdysvaltojen sisällä muuttamaan joutuu kymmeniä miljoonia ihmisiä, ja erään tutkimuksen mukaan pelkästään merenpinnan nousu voi häätää 13 miljoonaa ihmistä pois asuinsijoiltaan tällä vuosisadalla. Luku on kaksi ja puoli kertaa Suomen väkiluku, ja kyse on vain yhdestä ilmaston muuttumiseen liittyvästä ilmiöstä. Se ei siis kata kuivuutta, autioitumista ja lämpötilan nousua, jotka tekevät suuret alueet asuinkelvottomiksi, ei lumikuorman pienentymistä, äärimmäisen voimakkaita hurrikaaneja tai metsäpaloja eikä mitään muitakaan vaikutuksia, jotka häätävät kodeistaan miljoonia muita.

Kun yhä useammat ihmiset muuttavat ja kun äärimmäiset sääolosuhteet jatkuvasti tuhoavat infrastruktuuria ja horjuttavat sosiaalista ja poliittista järjestystä, on amerikkalaisten päätettävä, miten näihin luonnonmullistuksiin reagoidaan. Vastataanko niihin laittamalla lapset häkkeihin, sulkemalla rajat, kiihdyttämällä ekologista romahdusta ja ojentamalla valta rikkaille diktaattoreille? Vai vastatanko niihin jakamalla vaurautta tasaisesti, jotta ihmiset saavat mahdollisuudet kestää katastrofeja? Rakennetaanko hyvinvoiva keskiluokka, joka pystyy pelastamaan ihmisiä myrskyn silmästä, avataanko rajoja pakopaikkaa etsiville ja tehdäänkö kaikki mahdollinen ilmaston romahtamisen estämiseksi? Kysymys jää avoimeksi. Mitä amerikkalaiset valitsevat, vaikuttaa ratkaisevasti siihen, tuleeko demokraattisesta sosialismista ohimenevä trendi vai osa kestävää tulevaisuutta.

 

Kirjoittaja:

Samuel Miller McDonald on kirjoittaja ja University of Oxfordin tohtorikoulutettava aiheinaan poliittinen maantiede ja energian muutos. Hän on syntynyt ja kasvanut pohjoisessa Michiganissa, ja hänen tekstejään voi lukea täältä ja twiittejä täältä.

 

[i] Political Action Committee (PAC) on organisaatio, joka kerää jäseniltään kampanja-avustuksia ja lahjoittaa kerättyjä varoja ehdokkaiden, äänestysaloitteiden ja lakialoitteiden tukemiseen tai vastustamiseen. Niin kutsutut Super PAC organisaatiot (virallisesti independent-expenditure only commitees) eivät saa tehdä lahjoituksia ehdokkaille tai heidän kampanjoilleen, mutta Super PAC:it voivat käyttää rahaa rajoituksetta itsenäiseen poliittiseen toimintaan virallisten kampanjaorganisaatioiden ulkopuolella. Toisin kuin perinteiset PAC-organisaatiot ne voivat kerätä varoja yksittäisiltä ihmisiltä, korporaatioilta, ammattiyhdistyksiltä ja muilta ryhmiltä, eikä lahjoituksen koolle ole asetettu lakiin perustuvia rajoituksia.


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö