Lahden puoluekokouksesta kuntavaalien valossa


Mikko Majander | 13.04.2017

TULLAANKO LAHTI 2017 MUISTAMAAN hiihdon MM-kilpailuista vai SDP:n puoluekokouksesta? Voi olla, että Antti Rinne ei urheiluhullun kansan silmissä pärjää Iivo Niskaselle sen enempää perinteisellä kuin vapaalla tyylillä.

Mutta sosiaalidemokraattisen liikkeen sisäiseen kalenteriin Lahti kyllä jää yhdeksi tolpaksi, kuten puoluekokoukset aina. Merkkipaalusta ei ehkä kuitenkaan kannata puhua. Saati käänteestä, jonka tosin määrittää vasta tuleva historia, kun arvion tekemiseen on hieman enemmän perspektiiviä.

Rinteen selvä voitto puheenjohtajakisassa selkeytti asetelman, josta oli väännetty edellisessä Seinäjoen puoluekokouksessa 2014. Silloin SDP tarpoi identiteettikriisissä: mikä puolue se haluaa olla, mihin äänestäjäkohortteihin nojata, kenen johdolla, ketä haastaen ja ketä kuunnellen.

Yleispuolueelle tällaiset ovat tietysti liukuvia kategorioita. Johtajuuden varsinainen testi on toimia niin, että eri kulmista tulevat potentiaaliset kannattajat saadaan toimimaan yhteiseksi koettuun suuntaan.

Sosiaalidemokratian yhteiskuntapoliittinen vahvuus on ollut sen kokoavassa voimassa, ei erityisintressien ajamisessa.

 

ON VARSIN KOHTUULLISTA, ETTÄ Antti Rinne sai puoluekokoukselta toisen mandaattiperiodin toteuttaakseen ja vakiinnuttaakseen näköistään SDP:tä – mihin se sitten johtaakin. Uusi vallankeikaus puolueen huipulla olisi luultavasti suistanut sen takaisin sekavaan käymistilaan.

Ei niin, että Timo Harakka tai Tytti Tuppurainen olisivat olleet liikettä hajottavia ehdokkaita, kaukana siitä. Molemmat kantavat näkemyksissään ja habituksessaan olennaisia elementtejä, jotka SDP:n on menestyäkseen kyettävä integroimaan politiikkansa osaksi.

Riskittömyys on suurin riski, Harakka linjasi tulevaisuushakuisessa esittäytymispuheessaan, siinä missä Rinne vetosi perinteen turvaan, pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Pelkät puolustusasemat eivät kuitenkaan riitä, kun eurooppalaiset yhteiskunnat ovat selvästi uuden epävarmuuden edessä.

Jälkijättöistä olisi myös kuitata Tuppurainen vain arveluttavan oikeistolaisena, kun hän kampanjassaan sovitti markkinataloutta ja aktiivista Eurooppa-politiikkaa moderniin sosiaalidemokratiaan. Toisessa haastajassa oli enemmän punavihreän sävyjä, mutta niin vain Harakkakin sijoitti itseään traditioon, jossa on sija sekä Väinö Tannerille että Paavo Lipposelle.

 

SDP:N ETURIVIÄ MONIPUOLISTAVAT myös osaavat ja sanavalmiit varapuheenjohtajat Sanna Marin, Maarit Feldt-Ranta ja Ville Skinnari. Puhumattakaan puoluesihteeri Antton Rönnholmista, joka Lahden esiintymisellään suorastaan hurmasi, puhui itsensä kertaheitolla valtakunnan tietoisuuteen.

Ja vaikka sosiaalidemokraattien osalta on siunailtu uuvuttavuuteen asti jäsen- ja kannattajakunnan ikääntymisestä, nimenomaan nuorempi siipi toimi läpi puoluekokouksen näyttävästi ja rakentavasti. Sille aukesi myös huomattavia asemia uuteen puoluehallitukseen.

Asiapuolella koettiin äänekkäimpiä ilonpurkauksia, kun SDP päätti ryhtyä työstämään omaa sosiaaliturvamalliaan juuri nuorten lanseeraaman yleisturvamallin pohjalta. Toisaalta tämä kertoo myös puolueen ongelmasta: aikomuksia tarttua isoihin kysymyksiin on, mutta valmista vielä liian vähän.

Periaateohjelman uudistus päättyi Lahdessa melkoiseen pannukakkuun. Ohjelmapapereita oli valmisteltu useammalla taholla, muutamien mielestä liiankin monella, mutta kenttää erityisemmin aktivoivaa aatekeskustelua ei hanke ollut kolmessa vuodessa synnyttänyt.

Pikemminkin kivireen, jonka vetämistä SDP nyt jatkaa kohti seuraavaa puoluekokousta. Asiasta käyty sekava keskustelu viittaa siihen, että sosiaalidemokraattinen identiteetti kaihtaa ajassamme kirjallista määrittelyä. Sanojen sijaan se ehkä tulisikin tehdä todeksi teoilla.

Sitä paitsi kuntavaaleista alkoi viisien vaalien tiivis pikataival, jonka keskellä on vaikea keskittyä jäsentämään laajakaarisia periaatteellisia ja filosofisia kysymyksiä.

 

LAHDEN KOKOUKSESSA VALLITSI tsemppihenki, jossa vahvistettiin keskinäistä uskoa, tai vähintään toivoa, noususta valtakunnanpolitiikan keulapaikalle. Kuntavaalien tavoitteeksi asetettiin suurimman puolueen asema, tai kuten Rinne itse sen muotoili: Vain oikea vaalivoitto kelpaa.

Nyt SDP:n on nieltävä tosiseikka, että se oli ainoa oppositiopuolue, joka ei kyennyt nostamaan kannatustaan edellisistä kuntavaaleista. Tappio oli tosin vähäinen, mutta tulos silti sosiaalidemokraattien historian huonoin. Johtavalta oppositiopuolueelta epäsuositun hallituksen aikaan oli lupa odottaa enemmän.

Hälyttävältä tilanne tuntuu kaupunkipolitiikassa, vaikka pari menestyksekästä poikkeustakin löytyy. Kiihtyvä kaupungistuminen on aikamme trendi, jossa mitataan myös mielikuvat puolueiden edistyksellisyydestä. Helsingissä vihreät ja Kokoomus ovat karanneet kauas omalle kymmenluvulleen, ja nyt Vasemmistoliittokin jo hengittää SDP:n niskaan.

Toisaalta, ennen kuin ryhtyy ripottelemaan tuhkaa päälle, on syytä muistaa, että kuntavaalien tuloksenkin valossa sosiaalidemokraatit ovat yhä maan johtava oppositiovoima. Paikallisilla kysymyksillä pormestariasetelmista alkaen oli suuri merkitys. Jos yliopistokeskittymissä tuli turpiin, niin keskisuurissa kaupungeissa näkyi myös menestystä.

 

ONKO SDP SIIS SELVINNYT identiteettikriisistään? Antti Rinteen johdolla se on vakaa ammattiyhdistysliikkeeseen paljossa nojaava palkansaajapuolue, joka puolustaa kansalaisille järjestettäviä palveluja ja turvaa. Hyviä asioita, mutta ei varsinaisesti viritä uusiin uriin ja visioihin.

Vaalikannatuksen takaiskuja ei enää voi selittää pelkällä perussuomalaisten nousulla, sillä Timo Soinin joukot olivat kuntavaalien suurin häviäjä. Vuotojen tukkiminen ei riitä, vaan ambitiot täytyy asettaa tuoreemmalla otteella.

SDP:ssä kannattaisi analysoida tarkoin, miksi sen veljespuolue Alankomaissa suorastaan romahti muutama viikko sitten parlamenttivaaleissa. Se tosin tapahtui hallituskoalition juniorikumppanin asemasta käsin, mutta siihen rooliinhan sosiaalidemokraatit olivat Suomessakin valmiit viime eduskuntavaalien jälkeen.

Ja sama asetelma ja valinta saattaa olla jälleen edessä, kun hallitusvaltaa seuraavan kerran jaetaan. Siihen mennessä SDP:n on saatava koko potentiaalinsa kirjo käyttöön.

 

VTT Mikko Majander on ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja ja poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on julkaistu Demokraatissa 13.4.2017 (Vantaan vaalitulosta koskenut virheellinen tieto korjattu).


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö