Mikko Majander: Dunkirkista Omaha Beachille


Mikko Majander | 10.08.2017

DUNKIRK – DUNKERQUE. Hiekkakenttä Englannin kanaalin rannalla Ranskan pohjoiskolkassa lähellä Belgian rajaa on hiljainen, vaikka Skandinaviassa on juhlittu jo juhannusta. Keskieurooppalaista lomakautta odottelevat ravintolat tarjoavat sammioittain sinisimpukoita.

Suomesta asti tänne ei tulla sattumalta, vaan historian vuoksi. Alkukesästä 1940 nämä dyynit olivat dramaattisen brexitin näyttämö, kun saksalaisten saartamaksi joutunut Britannian siirtoarmeija (ja kymmeniätuhansia ranskalaisia) evakuoitiin häthätää kanaalin taakse.

Yli 330 000 sotilaan pelastumista on tavattu kutsua melkeinpä ihmeeksi, vaikka kyse oli toisaalta sotilaallisesta katastrofista. Liittoutuneet karkotettiin Euroopan mantereelta, ja suurvallaksi uskottu Ranska luhistui käsittämättömästi kuudessa viikossa.

Vuosituhannen vaihteessa Ian McEwanin menestysromaani Sovitus ja sen filmatisointi repivät apokalyptisilla visioilla myyttisiä mielikuvia Dunkirkista. Christopher Nolanin tuore elokuva jatkaa samaa sankaritonta linjaa, vaikka kertakaikkisen kaaoksen sijaan rantakaistaleella jonotetaan evakuointia kuin myöhässä olevaa bussia.

Tyyli pettää vasta loppukohtauksissa, kun siviiliveneiden armada tuo pelastuksen hurraavien sotilaiden keskuuteen. Kuin ratsuväki Hollywoodin lännenleffoissa.

 

KESÄLLÄ 2017 NORMANDIA on rauhallinen ja vastaansanomattoman kaunis, täynnänsä silmän ja elämän herkkuja. Étretatin mereen putoavilla jyrkänteillä ei ole vaikea kuvitella, miksi Claude Monet maalasi 1880-luvulla sen rantamaisemaa kaikissa mahdollisissa valaistusolosuhteissa.

Marcel Proust puolestaan viihtyi Cabourgin Grand Hotelissa. Kympillä juon kupposen espressoa aulan baarissa, jonka tiskin ääressä kaksi sukua suunnittelee hääjuhlaa. Vieraat voivat kätevästi myös majoittua, hinnaston mukaan alkaen 450 euroa/yö.

Deauville taas tunnetaan pariisilaisten rivierana ja kansainvälisistä tähtivieraistaan, joiden jalanjäljissä sopii astella rannan laudoitetulla boardwalkilla. Hulppealta kasinolta näkee naapuriin Trouvillen kasinoon, jossa myös päässee liioista rahoistaan helposti eroon.

Lännempänä Mont Saint-Michelin luostarisaarella käy vuosittain pari kolme miljoonaa turistia. Heistä vain puolet on samaan aikaan kanssamme paikalla, joten ehdimme myöhäiseksi lounaaksi syömään Cancalen kuuluisia ostereita. Niitä myydään myös sisämaassa, kuten Rennesin ylitsepursuavilla lauantaimarkkinoilla huomaamme.

 

IDYLLIN KESKELLÄ ELÄÄ kuitenkin sodan muisto. Sitä vaalii Caenin kaupungissa mittava Mémorial-keskus, joka esittelee laajasti toista maailmansotaa sekä sotatoimien että siviilien näkökulmasta.

Talvisodasta ei löydy mainintaa, mutta Suomella on kyllä paikkansa natsi-Saksan liittolaisena. Kokonaisuus jättää aavistuksen mustasukkaisuudesta, ikään kuin Normandian maihinnousu ja veriset taistelut olisivat jääneet merkitykseltään liiaksi itärintaman varjoon.

Museoita emotionaalisemmin asetelmaa tasapainottavat hautausmaiden viimeiset leposijat viivasuorissa riveissä. Bayeux’ssa makaa 4 000 brittiä ja Colleville-sur-Merissä yli 9 000 amerikkalaista, joista huomattava osa kaatui rantatöyrään takana aukeavalla Omaha Beachilla.

Teen pitkän vaelluksen pitkin sen vesirajaa, annan nousuveden huuhdella jalkoja ja mietin, miten pitkiä olivat 6. kesäkuuta 1944 nuo maihinnousun viimeiset metrit nuorille miehille. Niitä kuvaavan elokuvan Pelastakaa sotamies Ryan alkutahdit paukuttavat otsaa ja takaraivoa.

Emmekö ole historialle velkaa sen, että erimielisyyksistään huolimatta Eurooppa, Britannia ja Yhdysvallat pitävät jatkossakin yhtä suurissa asioissa?

 

VTT Mikko Majander on ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja ja poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Kolumni on julkaistu Demokraatissa 10.8.2017.

Kuva: Mikko Majander


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö