Mikko Majander: ”Maverikkien” aika

Ranskan presidentinvaalit osoittavat, että itsenäisillä oman tiensä kulkijoilla on kysyntää politiikan äärilaitojen lisäksi myös keskikentällä. Mutta hallitseminen tuskin käy helpommaksi, jos usko edustuksellisiin elimiin ja instituutioihin edelleen rapautuu.

· Mikko Majander

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter

Ranskan presidentinvaalit osoittavat, että itsenäisillä oman tiensä kulkijoilla on kysyntää politiikan äärilaitojen lisäksi myös keskikentällä. Mutta hallitseminen tuskin käy helpommaksi, jos usko edustuksellisiin elimiin ja instituutioihin edelleen rapautuu.

 

MAVERICK = ITSENÄINEN, RIIPPUMATON. Näin sanakirjan mukaan, mutta politiikassa tällaista henkilöä voisi kenties kuvata parhaiten ”oman tiensä kulkijaksi”. Kaveri joka luo omat pelisääntönsä.

Ensimmäisen kerran törmäsin luonnehdintaan muistaakseni jossain Jukka Nevakiven historiakirjassa. Hän siteerasi arkistoista löytämäänsä (luultavasti) brittilähdettä, jossa SDP:n sodanjälkeinen puoluesihteeri, kyynisyyteen asti kärki- ja järkimies Unto Varjonen sai epiteetin ”a maverick”.

Siitä ymmärsi heti, että kyse oli jotenkin poikkeusyksilöstä, ei ihan tavallisesta jampasta. Sävyyn sisältyi epämääräistä positiivisuutta, samalla kun hahmoa varjosti tietty arvaamattomuus. Ketä hän edustaa, vai edustaako ketään, kykeneekö kantamaan joukkoja mukanaan?

 

VIIME AIKOINA ON NÄYTTÄNYT SILTÄ, että ”maverikit” ovat politiikan pörsseissä kovassa nosteessa vähän siellä sun täällä. Trendiin voi liittyä toiveita Suuren Johtajan paluusta, mieluummin maskuliinisesta voimamiehestä kuin mahtinaisesta, joka korjaa rempalleen ajautuneen järjestelmän.

Donald Trump lienee ilmiön arkkityyppi. Hän ei tarvinnut edes ”oman” puolueensa republikaanien organisatorista tukea raivatessaan tiensä Yhdysvaltain presidentiksi.

Toinen malli löytyy eurooppalaisista populistisista liikkeistä, joista monet ovat kasvaneet karismaattisen johtajan ympärille, melkeinpä tämän persoonan jatkeeksi. Useimmiten nämä puolueet sijoitetaan poliittisen kartan äärilaidoille, vaikka ne saattavat ammentaa kannatusta hyvinkin kirjavista aineksista.

 

RANSKAN PRESIDENTINVAALIT OSOITTAVAT, että oman tiensä kulkijoille avautuu tilaa myös politiikan keskikentällä. Emmanuel Macron on edelleen suosikki voittajaksi, vaikka asetelma on tasoittunut ja sitä myöten mutkistunut entisestään.

Poikkeuksellisen tiukassa kisassa ei kukaan näin kalkkiviivoillakaan voi vielä olla varma edes paikasta toisella kierroksella.

Erityisestä messianismista ei Macronin kohdallaan ole kyse. Sen sijaa hänen suosionsa henkii sitä epäluottamusta, jota kansalaiset tuntevat perinteisiä puoluerakenteita kohtaan. ”Maverikki” haastaa edustuksellisen demokratian.

 

HUOMATTAVISTA VALTAOIKEUKSISTAAN huolimatta Ranskan presidentti ei kuitenkaan ole aurinkokuningas, ei yksinvaltias edes Yhdysvaltain mittaan asti. Hän tarvitsee tukea kansalliskokouksesta, jonka tulevat voimasuhteet ovat vähintään yhtä sakean hämärän peitossa kuin päämiehen posti.

Kykeneekö Macron paitsi valloittamaan presidentin palatsin myös luomaan uudelle Eteenpäin!-liikkeelleen parlamentaarista voimaa, kuin tyhjästä? Vai onnistuuko hallitseminen jonkun epämääräisen, kenties epävakaan koalition varassa?

Yhtään helpommalla eivät tältä osin presidenttinä pääsisi kovimmat kilpailijatkaan Marine Le Pen ja Jean-Luc Mélenchon. Kansallisella rintamalla tai laitavasemmistolla eivät eväät riitä tukevaan jalansijaan kansalliskokouksessa.

Tasavaltalaisilta se saattaisi onnistuakin, jos heidän presidenttiehdokkaansa François Fillon nousee sunnuntain vaaleissa sensaatiosotkujen suosta toiselle kierrokselle. Kävi niin tai näin, Ranskan politiikassa taitaa jatkua sekavat ajat.

 

VTT Mikko Majander on ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja ja poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.

 

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter