Mikko Majander: Onko demokratia voittava järjestelmä?

"Totuuden jälkeinen aika on fasismia edeltävää aikaa." Näin kiteyttää historioitsija Timothy Snyder uudessa kirjasessaan Tyranniasta, jonka sytykkeenä on Donald Trumpin nousu valheellisella kampanjoinnilla aina Yhdysvaltain presidentiksi asti.

· Mikko Majander

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter

”ME EMME OLE YHTÄÄN VIISAAMPIA kuin 1900-luvun eurooppalaiset, jotka näkivät demokratian antautuvan fasismille, natsismille tai kommunismille.” Puistattavan arvion esittää Yalen yliopiston historian professori Timothy Snyder, jonka uusi kirjanen Tyranniasta on suomennettu heti tuoreeltaan.

Snyder on viime vuosisadan pimeän puolen arvostetuimpia auktoriteetteja. Nyt hän tarjoaa historian opetuksia omalle ajallemme varoittavina teeseinä, joihin sytykkeen on antanut Donald Trumpin nousu aina Yhdysvaltain presidentiksi asti.

Itse kukin on hieraissut silmiään, kun amerikkalaisissa laatulehdissä on pohdittu liberaalin demokratian rappeutumista ja jopa fasismin rantautumista USA:han. Maahan, joka perinteisesti on esiintynyt vapaan maailman lipunkantajana.

Toisen anglosaksisen suurvallan brexit-äänestys toi lisähuolta, vaikka demokratiassa toki tulee kunnioittaa myös itselleen vastenmielisiä tuloksia. Nämä vaalivoitot saavutettiin kuitenkin arvottoman valheellisilla kampanjoilla, jotka eivät mairittele kansakuntien sieluntilaa.

Kuten Snyder manaa pahaenteisesti: ”Totuuden jälkeinen aika on fasismia edeltävää aikaa.”

 

KANSAINVÄLISESTI PELÄTTIIN, ETTÄ Britannian ja Yhdysvaltain vitsaukset leviäisivät 2017 Manner-Euroopan tärkeisiin vaaleihin. Olihan Itävallassakin oikeistopopulisti Norbert Hofer jo lähellä tulla valituksi presidentiksi, ja Alternative für Deutschland eteni vaali vaalilta Saksan osavaltioparlamentteihin.

Maanosan läpi kulki helpotuksen huokaus, kun Geert Wildersin Vapauspuolue nousi maaliskuussa vain Hollannin toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Ja kun EU-myönteinen Emmanuel Macron voitti Ranskan vaalit, niin kaikkialta on kuulunut vaara ohi -merkkejä.

Jokin aika sitten hälytysvalot olisivat vielä kirkuneet punaisena, jos Kansallisen rintaman Marine Le Pen saa 34 prosenttia äänistä presidentinvaalien toisella kierroksella. Tai jos ruotsidemokraatit nousevat gallupeissa 18 prosentin kannatuksella ohi maltillisen kokoomuksen.

Perinteiset puoluerakenteet natisevat ja edustukselliset instituutiot menettävät legitimiteettiään. Myös Macronin ja hänen tyhjästä polkaistun liikkeensä menestystä himmentää se, että alle puolet ranskalaisista vaivautui äänestämään kansalliskokouksen vaaleissa.

Protesti elää ja etsii purkautumisteitä, joita tarjoavat muutkin kuin kansallismielinen oikeisto. Viimeksi Britanniassa Theresa Mayn konservatiivit menettivät jo varmalta näyttäneen enemmistönsä, siinä missä Labourin nousuun sisältyi vahva Jeremy Corbyniin henkilöityvä eliittien vastainen henki.

 

KUN KYLMÄN SODAN RAUTAESIRIPPU romahti, piti olla vain ajan kysymys, milloin entisiin kansandemokratioihin vakiintuisi vaurastava markkinatalous ja länsimainen poliittinen järjestelmä. Euroopan unioni osoittaisi menestysreseptit omalla vetovoimallaan.

Kun itäinen Keski-Eurooppa viimein integroitiin EU:n rakenteisiin 2000-luvun puolella, paras yhdentymisen dynamiikka oli jo hiipumaan päin. Välissä oli hukattu ehkä ratkaisevia vuosia liberaalin demokratian juurtumisessa uusiin jäsenvaltioihin, eikä unionin oma demokratiavaje tuntunut sekään täyttyvän.

Viime vuosina on sitten ihmetelty, eivätkö politiikan pelisäännöt ja käytännöt leviäkään EU:ssa lännestä itään vaan paremminkin idästä länteen, kaikkine arveluttavine asenteineen. Amerikkalainen Snyder kysyy samaa viitaten Venäjään: ”Kaikki mikä tapahtuu täällä, näyttää tapahtuvan ensin siellä.”

Muutaman vuoden takaisen arabikevään demokraattinen lupaus on vaihtunut loppumattomiksi uutiskuviksi Syyrian sodasta. Turkin myönteinen kehitys on kääntynyt kerrassaan päälaelleen.

Putinin Venäjän ja Trumpin Yhdysvaltain pilatessa kilpaa kansainvälistä mainettaan pyrkii globaalipolitiikan pelastajan paikalle Kiina, jonka autoritaarisen otteen katsotaan viime vuosina vain kiristyneen.

 

VIENTITUOTTEENA DEMOKRATIA ON aina ollut kehno juurtumaan, kuten Yhdysvallat koki aikanaan Vietnamissa ja kansainvälinen yhteisö nyt viimeksi vaikkapa Afganistanissa. Pelkät pykälät ja periaatteet eivät riitä, vaan kukoistaakseen demokratian tulee kasvaa yhteiskunnan sisältä ja kiinnittyä sen kantaviin rakenteisiin.

Vaikka toimintakyvyssä ja laadussa on runsaasti parantamisen varaa, en pelkää liberaalin demokratian olevan romahtamassa niin sanotussa perinteisessä lännessä. Kyllä Yhdysvallatkin kestää yhden Trumpin, ei USA ole autoritarismiin, saati fasismiin, vajoamassa.

Globaali näkökulma herättää enemmän kysymyksiä. Jos se oikea ja aito liberaali demokratia on tällaista miltä nyt näyttää, kuka sitä kehtaa edes tarjota maailmalle malliksi voittavasta poliittisesta järjestelmästä?

 

VTT Mikko Majander on ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja sekä poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on julkaistu Talouselämä-lehden Tebatti-palstalla 6.7.2017.

 

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter