Mikko Majander: Pakkovenäjää


Mikko Majander | 19.10.2017

KOITTAISIPA AIKA, JOLLOIN Helsingin rautatieasemalta on yhtä luonnollista hypätä Pietarin junaan kuin satamista Tallinnan tai Tukholman laivoihin. Sillanrakentaja-Suomi olisi silloin lunastanut potentiaalinsa kansainvälisen kanssakäymisen risteysasemana verkottuneessa maailmassa.

Helpompaahan tuo jo tänäänkin on kuin moni ajattelee. Allegro vie kolmessa ja puolessa tunnissa jouhevasti Pietarin ytimeen, neljä kertaa päivässä. Matkustajamäärät ovat taantuman jälkeen olleet kasvussa, mutta enemmän venäläisten ja ulkomaalaisten turistien kuin suomalaisten osalta.

Viisumi on lähtökynnystä nostava kustannus ja vaiva, mutta on asetelmassa muutakin. Asenteeseen vaikuttavat sekä historia että nykyisyys – kellä vetovoimana, toisilla luotaan työntäen. Ja sitten on se kieli.

Saapastellessani syyskuussa Pietarin sateisia katuja kirosin taas kerran, kuinka paljon tästä kiehtovasta kaupungista saisikaan irti, jos osaisi venäjää enemmän kuin pelkät aakkoset.

Keijo Korhonen sen ymmärsi, kun poliittisen historian professorina 1970-luvulla vaati alan opiskelijoilta venäjän alkeiden suorittamista. Polholaisille se tosin taisi maistua kuin piiskan tai paremminkin nagaikan sivallus muistona vuosisadan alun sortovuosilta.

 

VENÄJÄN KIELEN ASEMAN vahvistaminen kuului ohjelmaan, kun Suomen suuriruhtinaskuntaa ryhdyttiin 1800-luvun lopulla sitomaan tiiviimmin keisarikunnan kylkeen. Kauppaa tai karriääriä Pietarin piireissä havitelleille kielitaito lukeutui välttämättömiin edellytyksiin.

Levottoman teinipojan Gustaf Mannerheimin päähän paukutettiin pakkovenäjää Haminan kadettikoulussa, ennen kuin ura urkeni keisarillisissa kaarteissa. Taito oli sittemmin hyödyksi myös Suomen marsalkkana, kun Neuvostoliiton kanssa piti ensin sotia ja sitten rakentaa rauhaa.

J. K. Paasikivi puolestaan oli nuorena ylioppilaana kirjautunut Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon opiskelemaan Venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Kutsumus oli aitoa, sillä hän hankkiutui vuonna 1891 oma-aloitteisesti ja lainavaroin puoleksi vuodeksi Novgorodiin.

Samoihin aikoihin jarrumiehen poika Väinö Thomasson aloitti oppikoulun vastaperustetussa Ressussa, jossa venäjää nautittiin viisi tuntia viikossa. Pakkopullaa tai ei, Tannerina tunnetun pojan päästötodistuksessa oli venäjässä kymppi, jos kohta ylioppilaskirjoitukset menivät heikommin.

Kun syksyllä 1939 käytiin Moskovassa tuloksettomia ja lopulta sotaan johtaneita neuvotteluja, Tannerin on sanottu tunaroineen töksäytellessään karkeaa kouluvenäjää. Muistelmissaan hän muistaakseni kuittasi, että ei se Paasikivenkään venäjä ollut hääviä.

 

URHO KEKKONEN HARRASTI koulupoikana suomen kieltä ja kirjoittamista, mutta sen enempää pakkoruotsi kuin pakkovenäjäkään eivät innostaneet. Epäselväksi on jäänyt, johtuiko vastentahtoisuus ”poliittisista” syistä vai muusta motivoitumisen puutteesta.

Myöhemmin olisi venäjälle kyllä ollut käyttöä, mutta ei aikaa tai voimia taidon hankkimiseen. Niitä molempia löytyi Mauno Koivistolta, joka iltaopiskelun ja väitöskirjatyön ohessa otti 1950-luvulla ohjelmaansa myös venäjän kielen ja jatkoi sinnikkäästi sen harjoittamista läpi vuosikymmenten.

”Monta kertaa oli se tunne, että näkemäni vaiva ei ollut siitä syntyneen hyödyn arvoinen”, Koivisto pohdiskeli ponnistelujaan, mutta perestroikan myötä myös nämä kieliopinnot kantoivat hedelmää.

Tänään ei tarvitse tähdätä presidentiksi tai professoriksi uskoakseen, että venäjän taito on vaivan väärti – pakolla tai ilman. Sama pätee tietysti kieleen kuin kieleen, mutta harvasta niistä pääsee hyötymään lyhyellä junamatkalla maailmanluokan metropoliin.

 

VTT Mikko Majander on ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja ja poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Kolumni on julkaistu Demokraatissa 19.10.2017.

 


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö