Miksi mahdollisuuksien tasa-arvo on huono tavoite?


Kalevi Sorsa -säätiö | 9.11.2018

Joidenkin mielestä politiikassa pyritään jatkuvasti vastakkainasetteluun. Mistään kysymyksestä ei olla samaa mieltä, vaan riitaa haastetaan vaikka väkisinkin. Todellisuudessa poliitikot ovat ainakin nimellisesti aika useinkin samaa mieltä. Yksi asia, josta vallitsee lähes täydellinen yksimielisyys, on mahdollisuuksien tasa-arvo. Mahdollisuuksien tasa-arvoa kannatetaan oikealta vasemmalle, mutta mitä sillä oikein tarkoitetaan? Entä miksi mahdollisuuksien tasa-arvo voi olla huono tavoite?

Alexander Stubbin mukaan mahdollisuuksien tasa-arvolla tarkoitetaan ”jokaisen suomalaisen aitoja, tasaveroisia mahdollisuuksia kehittyä ja onnistua taustastaan riippumatta”. Stubb tekee erottelun lopputulosten tasa-arvoon, jota hänen mukaansa erityisesti poliittinen vasemmisto tavoittelee. Lopputulosten tasa-arvossa Stubbin mukaan jokainen saa samankaltaisen palkkion ahkeruudesta riippumatta. Tämä on varsin tyypillinen oikeistolainen tapa puhua tasa-arvosta. Oikeistolaiset keskustelijat kuvaavat mahdollisuuksien tasa-arvoa usein juoksuratametaforalla. Sen mukaan tasa-arvoa on kaikkien lähteminen samalta viivalta, ei kaikkien saapuminen maaliin samaan aikaan.

Mahdollisuuksien tasa-arvo on usein sovellettu ja tutkittu käsite myös kansainvälisessä ja kotimaisessa tiedemaailmassa. Esimerkiksi ekonomistit ja koulutuspolitiikan tutkijat ovat olleet kiinnostuneita siitä. Mahdollisuuksien tasa-arvon käsitteen avulla voidaan tutkia esimerkiksi koulutuksen periytyvyyttä ja sosiaalista liikkuvuutta. John E. Roemer, taloustieteilijä ja valtio-opin professori Yalen yliopistosta, sekä ranskalainen taloustieteilijä Alain Trannoy ovat taas tutkineet mahdollisuuksien tasa-arvon filosofista perinnettä.

Roemer ja Trannoy yhdistävät mahdollisuuksien tasa-arvon idean synnyn egalitarismin kritiikkiin. Erityisesti konservatiivit kritisoivat hyvinvoinnin tasa-arvoon perustuvaa egalitarismia, sillä se ei aseta yksilöä vastuuseen valinnoistaan tai mieltymyksistään. Egalitarismi ei myöskään ota huomioon kuinka eri henkilöiden hyvinvoinnin suuruutta voidaan keskenään vertailla. Roemerin ja Trannoyn mukaan ensimmäisenä tämän kritiikin otti vakavasti filosofi John Rawls. Yhdysvaltalainen Rawls huomioi teoksissaan yksilönvastuun tärkeänä määreenä tasa-arvossa, jota voidaan pitää eettisesti tavoiteltavana. Rawlsin teosten myötä egalitaristisen teorian kehitykselle olikin luonteenomaista lopputulosten tasa-arvon sijaan mahdollisuuksien tasa-arvo. Tällä oli vaikutuksensa myös tasa-arvon tutkimiseen. Aikaisemmin taloustieteen parissa oltiin pohdittu kuinka epätasa-arvoisuutta voitaisiin mitata. Rawlsin ja hänen seuraajiensa jälkeen alettiin kuitenkin puhua siitä, että voi ilmetä myös epätasa-arvoa, joka ei välttämättä ole epätoivottavaa. Tämä tarkoitti merkittävää erottelua eettisesti hyväksyttävään ja ei-hyväksyttävään epätasa-arvoon. Tasa-arvoa koskeva tutkimus olikin entistä enemmän kiinnostunut lopputulosten sijaan siitä millä asioilla on ollut todellista vaikutusta ”tulokseen” josta yksilö nauttii. Taloustieteellinen tutkimus oli myös entistä kiinnostuneempi luomaan mittareita mahdollisuuksien tasa-arvon onnistumiselle.

Siirtymä lopputulosten mittaamisesta vaikutusten mittaamiseen kuulostaa loogiselta ja hyväksyttävältä perustelulta. Käsitteenä mahdollisuuksien tasa-arvoon liittyy kuitenkin jatkuva rajanvedon ongelma. Selkeää aluetta siitä milloin ympäristön vaikutus lakkaa ja yksilön vastuu alkaa on mahdotonta hahmottaa. Hyvänä esimerkkinä asiasta käy koulutus. Suomen kaltaisessa maksuttoman korkeakoulutuksen maassa ympäristöllä ei tulisi teoriassa olla merkitystä koulutus- ja alavalinnan kanssa, vaan päätöksen tulisi perustua jokaisen yksilölliseen harkintaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan yhteiskuntaluokalla on Suomessakin vaikutusta siihen millaisia koulutus- ja alavalintoja teemme.

Mahdollisuuksien tasa-arvon toteuttamiseen käytännössä sisältyy myös paradoksi: mahdollisuuksien tasa-arvosta puhutaan vastakohtana lopputulosten tasa-arvolle, mutta lopputulosten tasa-arvo edistää mahdollisuuksien tasa-arvoa. Mahdollisuuksien tasa-arvon onnistuminen on nimittäin sidonnainen lopputulosten tasa-arvoon muun muassa perhetaustan kautta. Kun tuloerot pienenevät, myös vanhempien vaikutus lapsen asemaan pienenee. Toisin sanoen edellisen sukupolven ”lopputulosta” on syytä tasoittaa mahdollisuuksien tasa-arvon vastaisessa hengessä, jotta seuraavalla sukupolvella vallitsisi mahdollisuuksien tasa-arvo. Luonnollisesti tämä koskee myös seuraavaa sukupolvea, ja näin lopputulosten tasa-arvoa on tasoitettava yhä uudelleen ja uudelleen, jotta mahdollisuuksien tasa-arvo vallitsisi.

Mahdollisuuksien tasa-arvo on tyypillinen poliittinen käsite, jonka ympärillä käydään jatkuvaa kamppailua. Sen avulla perustellaan niin tuloerojen olemassaoloa kuin niiden kaventamista. Poliittiselle vasemmistolle käsite on tästäkin syystä vähintäänkin ongelmallinen. Tilalle tulisikin nostaa paremmin vasemmistolle sopivia käsitteitä, joilla edistetään yhdenvertaisuutta ja yksilöiden pärjäämistä yhteiskunnassa. Käsitteitä, kuten ensijako tai hyvinvointitalous. Myös ajatteluamme kehystäviä metaforia on pohdittava uudelleen. Mahdollisuuksien tasa-arvoon liitetty metafora juoksuradasta saa meidät väistämättä ajattelemaan yhdenvertaisuutta vain edessä olevan raa’an kilpailun lähtöasetelmana. Kuka keksisi metaforan, jossa motiivinamme kilpailun ja voittamisen sijaan olisi yhteistyö, luottamus ja arvostus?

Aatu Puhakka

Kirjoittaja opiskelee valtio-oppia Jyväskylän yliopistossa ja suorittaa siviilipalvelusta Kalevi Sorsa -säätiössä.


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö