Mistä Katowicen ilmastoneuvotteluissa keskustellaan?


Kalevi Sorsa -säätiö | 11.12.2018

Puolan Katowicessa järjestetään YK:n ilmaston puitesopimuksen 24. osapuolikokous 3.-14.12., jossa neuvotellaan mm. Pariisin ilmastosopimuksen täytäntöönpanosta.

Väsyneet neuvottelijat puhkesivat suosionosoituksiin, kun nuija lopulta kopahti pöytään ilmastosopimuksen hyväksymisen merkiksi Pariisissa joulukuussa 2015. Toisaalta sopimus sai paljon kritiikkiä kansalaisjärjestöiltä ympäri maailmaa, koska monet toivoivat suurempaa kunnianhimoa ja olivat pettyneitä siihen, että sopimuksesta poistettiin viittauksia oikeudenmukaisuuteen, ihmisoikeuksiin ja alkuperäiskansojen oikeuksiin.

Joka vuosi Pariisin sopimuksen hyväksymisen jälkeen hiilidioksidipäästöt ovat jatkaneet kasvuaan. Lokakuussa 2018 Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC julkaisi 1,5 celsiusasteen lämpenemisen erityisraportin, jonka mukaan ilmasto lämpenee 0,2 celsiusastetta vuosikymmenessä ja ilmasto on jo nyt lämmennyt noin yhden asteen esiteolliseen aikaan verrattuna. Tämä, yhdistettynä ilmakehässä jo oleviin historiallisiin päästöihin, jättää hallituksille aina vain lyhyemmän aikajänteen vähähiilisen maailman saavuttamiseksi.

IPCC:n raportti pitää lämpenemisen rajaamista 1,5 C asteeseen mahdollisena, mutta se korostaa, että kaikkien maiden pitää nostaa ilmastotavoitteidensa kunnianhimoa siinä määrin, että maailman nettopäästöt ovat puolittuneet vuoteen 2030 mennessä ja ovat lähellä nollaa vuonna 2050. Kaikkien maiden pitää kiristää kunnianhimoa, mutta joidenkin pitää tehdä enemmän kuin toisten. Maiden välillä on edelleen perustavanlaatuisia eroja siinä, miten paljon heillä on kykyä, kapasiteettia ja velvollisuutta vastata ilmastonmuutokseen. Katowicen ilmastokokouksen yksi suurimmista haasteista on se, miten nämä erot tunnustetaan Pariisin ilmastosopimuksen sääntökirjassa – vai tunnistetaanko ja tunnustetaanko niitä ollenkaan.

Yksi tämän COP24-kokouksen tavoitteita on nimittäin laatia sääntökirja ja ohjeistus, jonka mukaan Pariisin ilmastosopimus laitetaan käytäntöön. Tällä hetkellä olemme vaiheessa, jossa pitää määritellä miten jokainen hallitus täyttää Pariisin sopimukseen kirjatut kunnianhimoiset kansalliset ja kansainväliset velvoitteensa, joilla rajattaisiin ilmaston lämpeneminen alle 1,5 celsiusasteeseen ja mobilisoidaan satojen miljardien rahoitus kansainvälisesti tavoitteen saavuttamiseksi.

Teknisesti tämä vaatii 307-sivun sekavan luonnostekstin muovaamista koherenteiksi poliittisiksi päätöksiksi. Tämä työ on Katowicessa käynnissä, mutta sen tiellä on kaksi suurta kompastuskiveä. Kehitysmailla ja teollistuneilla mailla varsin eriäviä näkemyksiä vastuiden määrittelystä ja rahoituksen tarjoamisesta.

USA johtaa teollistuneiden maiden pyrkimyksiä poistaa eron tunnistaminen ja tunnustaminen teollistuneiden maiden ja kehitysmaiden välillä – tämä siitäkin huolimatta, että USA on hakenut eroa Pariisin ilmastosopimuksesta. Toteutuessaan tämä merkitsisi U-käännöstä kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden hyväksyttyyn lähtökohtaan, jonka mukaan teollistuneilla mailla on velvollisuus johtaa muutosta leikkaamalla omia päästöjään sekä tarjoamalla rahoitusta ja teknologiaa kehittyville maille, jotta nämäkin pystyisivät tekemään saman.

Teollistuneet maat eivät kokonaisuutena ole täyttäneet olemassa olevia kansainvälisiin sopimuksiin perustuvia velvoitteitaan. Katowicen kokouksen eri työ- ja neuvotteluryhmissä YK:n sihteeristö on esitellyt synkkiä lukuja. Niiden mukaan, jos entisen itäblokin maat jätetään laskuista pois, teollistuneet maat ovat leikanneet päästöjään vain 1,3% vuoden 1990 tasosta. Vastaavasti rahoituksen puolella vuodeksi 2020 sovitusta 100 miljardin vuosittaisesta tavoitteesta on myötämielisimpienkin arvioiden mukaan kasassa vasta 38 miljardin potti.

UNEP, UNFCCC ja IPCC arvioineet, että Pariisin ilmastonmuutossopimukseen tähän mennessä kirjatut kansalliset päästövähennystavoitteet johtaisivat 3-4 celsiusasteen lämpenemiseen vuosisadan loppuun mennessä. Tämän vuoksi niitä pitäisi uudelleenarvioida jo ennen vuotta 2020. Yksikään maa ei kuitenkaan ole tehnyt niin, eivät edes sellaiset maat, jotka mielellään esiintyvät ilmastosankareina, kuten moni EU-maa tekee.

Sen sijaan, että keskittyisivät omien velvoitteidensa täyttämiseen, teollistuneet maat ovat innokkaita kehittämään ohjeistuksia, jotka pätevät yhtäläisesti kehittyneisiin ja kehittyviin maihin. Tämän mukaan esimerkiksi Ugandalla ja Suomella olisi yhtäläiset velvoitteet tietojen keräämiseen ja tarjoamiseen samassa aikataulussa, ottamatta huomioon näiden maiden täysin erilaista kehitysastetta ja toimintaympäristöä – ja ottamatta huomioon rahoitusta, jota kehittyvät maat tarvitsisivat näiden velvoitteiden täyttämiseen.

Kuten jo mainittua, rahoitus on yksi keskeisimmistä kiistakysymyksistä. IPCC:n mukaan tarvittavan rahoituksen määrä liikkuu kymmenissä biljoonissa, jonka rinnalla tarjolla oleva 38 miljardia kalpenee. Lisäksi tästä rahoituksesta suuri osa on lainojen muodossa, eikä rahaa ”adaptaatioon”, eli siihen että ihmisyhteisöt sopeutuvat ilmastonmuutoksen vaikutuksiin, ole juuri tarjolla.

Sekä USA että EU eivät ole suostuneet sääntöihin, jotka velvoittaisivat heitä paljastamaan paljonko rahoitusta he tarjoavat maille, jotka kärsivät ilmastonmuutoksen vaikutuksista (nk. ”loss and damage” YK:n ilmastonmuutoksen puitesopimuksen kielellä). Sen sijaan ne ovat vaatimassa, että kehitysmaat paljastavat paljonko ilmastorahoitusta ne tarjoavat – vaikkei koko asiasta ole sovittu Pariisin sopimuksessa.

Nämä sääntökirjaneuvottelut koskevat Pariisin sopimuksen täytäntöönpanoa, ja siten ne koskevat aikaa vuoden 2020 jälkeen. Katowicen kokous koskee kuitenkin myös valtioiden välittömiä ilmastotoimia jo ennen vuotta 2020. Marraskuussa 2018 Saksan Bonnissa järjestetyssä COP23-ilmastokokouksessa kehitysmaat saivat varmistettua, että näitä välittömiä toimia käydään läpi ja niiden kunnianhimoa tarkistetaan. Kuitenkin, kehittyvien maiden mielestä Katowicessa tämä aihe, joka on tärkeä ylläpitämään toivoa pitkän ajan tavoitteen saavuttamisessa, on jätetty taka-alalle.

Kioton protokollaan vuonna 2012 tehty Doha-lisäys velvoittaa teollistuneita maita leikkaamaan päästöjään 18% vuoden 1990-tasosta vuosien 2012 ja 2020 välillä (paitsi USA:ta, joka ei ikinä ratifioinut Kioton sopimusta ja Japania, Kanadaa ja Venäjää, jotka ovat eronneet siitä). Doha-lisäykseltä kuitenkin puuttuu 22 ratifikaatiota voimaanastumisesta, joka on erityisen turhauttavaa kehitysmaiden näkökulmasta.

Vielä ei ole selvyyttä siitä, saadaanko Katowicen niin kutsutuissa Talanoa-dialogeissa mitään konkreettista päätettyä ilmastotoimista ennen vuotta 2020. Kuitenkin, ilmastotieteen viesti on selvä – toimia tarvitaan välittömästä, vaikka Yhdysvallat IPCC:n raporttia hyväksynytkään. Panokset ovat äärimmäisen kovat ja vastuu lankeaa teollistuneille maille, kuten Euroopan valtioille. Heidän pitää palauttaa usko ja toivo monenkeskisen prosessin voimaan, sekä saada kansalliset lainsäätäjät sisäistämään ilmastotoimien kiireellisyys ja tärkeys. Vaihtoehtoja on liian pelottava edes miettiä.

 

Nathan Thanki

Belfastista kotoisin oleva Nathan Thanki työskentelee kansainvälisessä Demand for Climate Justice -verkostossa ja osallistuu Katowicen ilmastoneuvotteluihin. Lisää hänen kirjoituksiaan voi lukea täältä.

Kuva: Global Campaign to Demand for Climate Justice


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö