Mitä työn murros merkitsee osaamisellemme?


Kalevi Sorsa -säätiö | 8.08.2018

”ALUSTATALOUS MUUTTAA TYÖTÄ” on nykyään usein kuultu ja myös itseni sanoma lausahdus. Sillä tarkoitetaan sitä, että työtä ei enenevässä määrin tehdä enää työsuhteessa vaan työ sirpaloituu netin alustoilla ilmoitettaviksi yksittäisiksi työtehtäviksi. Alustatyöstä käytetään myös nimitystä joukkoistettu työ (crowd work), koska alustojen kautta työn tarjoajat tavoittavat suuren joukon työntekijöitä yhdellä kerralla.

Netissä tehtävää työtä välittävät muun muassa Upwork, Amazon Mechanical Turk ja CrowdFlower. Työntekijät ovat usein freelancereita, eli heillä ei ole työsuhdetta sen paremmin työn tarjoajaan kuin työn välittävään alustaankaan.

Oxfordin yliopistossa on käynnissä ajankohtainen tutkimushanke, jossa selvitetään joukkoistetun työn tekijöiden osaamistarpeita sekä taitojen ja työpaikkojen kohtaamista netin alustoilla. Aihe saattaa kuulostaa hankalalta, mutta tutkijat ovat lopulta kiinnostuneita aika yksinkertaisista kysymyksistä: Auttavatko alustat taitojen ja työpaikkojen kohtaamisessa? Miten (tai mistä) freelancerit oppivat taitonsa? Ovatko alustat meritokratioita? Mitä päättäjien pitäisi tehdä alustatyöntekijöiden taitojen parantamiseksi?

VAIKKA SUURIN OSA suomalaisesta työväestä työskentelee edelleen pitkissä työsuhteissa, on relevanttia kysyä, mitä osaamistarpeita alustataloudessa on. Alustatalous ei toistaiseksi ole suurta, mutta vähittäisen muutoksen suunta on kuitenkin selvä. Alustatalouden tilastollisen koon arviontia hämärtää se, että joukko ihmisiä tekee alustatyötä perinteisen työsuhteen, opiskelun tai vanhempainvapaan rinnalla. On siis syytä epäillä, että ilmiö ainakin osittain pakenee tilastoja. Lisäksi freelancereita on ollut kauan ennen alustatalouttakin. Siksi työn murrosta ja alustataloutta ei tule pitää triviaaleina asioina. Isossa-Britanniassakin jo kolmannes nuorista työskentelee keikkatöissä.

Oxfordin tutkijoiden kysymykset freelancereiden taidoista ovat erinomaisia, mutta ainakaan Suomen osalta niihin ei näytä olevan helppo löytää vastauksia. Vastauksia etsiessäni törmäsin nimittäin Opetus- ja kulttuuriministeriön selvitykseen Työn murros ja elinikäinen oppiminen, joka on julkaistu helmikuussa 2018. Selvityksen tekemiseen on osallistunut laaja joukko asiantuntijoita läpi julkisen ja kolmannen sektorin.

Raportin nimestä huolimatta työn murroksen luonne jää hiukan epäselväksi, ja sitä myöden tarvittavat toimenpiteet kovin yleisiksi. En tarkoita tätä varsinaiseksi kritiikiksi raportin kirjoittajia kohtaan; kysymys työelämän muuttumisesta on kuin pala märkää saippuaa, josta on vaikea saada otetta. Tiedetään, että ammatteja syntyy ja kuolee, ja että työtehtävät ammattien sisällä muuttuvat digitalisaation edetessä. On käsitys siitä, että koulutuksen pitäisi vastata tähän muutokseen.

Raportti ehdottaakin muun muassa, että ”työmarkkinoiden muuttuvat osaamistarpeet huomioidaan koulutuksen saatavuudessa, kattavuudessa ja laadussa” sekä ”uudenlaisissa työn muodoissa ja työsuhteissa toimivien ohjausta/valmennusta kehitetään”. Nämä ja muut raportin ehdotukset ovat hyviä. Raportissa tunnistetaan, että työn murros hämärtää työntekijän ja työnantajan välistä eroa, työaika liudentuu eikä työ ole välttämättä enää paikkaan sidottua.

ELINIKÄISEN OPPIMISEN YHTEISESTI hyväksytyksi tavoitteeksi mainitaan kuitenkin, että ”koulutus tapahtuu tiiviisti työn yhteydessä ja kytketään työpaikkojen kehittämiseen”. Tässä kohdassa työ ja työpaikat siis näyttäytyvätkin selvärajaisina. Alustatalouden aikakaudella tämä herättää kysymyksen: mikä on se työpaikka, jonka yhteydessä koulutus tapahtuu? Onko koulutuksen hyödytettävä (työntekijöiden lisäksi) alustoja vai työtehtävien tarjoajia vai molempia?

Työnantajien korostaminen raportissa kertoo Suomen ansiokkaasta historiasta työnantajien ja työntekijöiden etujen sovittamisessa yhteen. Alustatalous asettaa kuitenkin juuri tämän kyseenalaiseksi, koska joukkoistetussa työssä ei ole työnantajia, on vain ”keikkoja” ja ”tehtäviä”. Tämä on nähty ongelmaksi ennen kaikkea työntekijöiden oikeuksien kannalta, mutta hiukan yllättäen ongelmiin törmätään nyt myös koulutuksesta puhuttaessa.

Joukkoistettu työ korostaa nykyajalle tyypillistä yksilöllistymistä. Työtä ja sen riskejä ei ulkoisteta yrityksille vaan työntekijöille. Samaa yksilöllistymiskehitystä huokuu myös puhe koulutuksen maksullisuudesta ja lukuvuosimaksuista, koska koulutuksen nähdään hyödyttävän ennen kaikkea koulutukseen osallistuvia yksilöitä. Tämä aiheuttaa kitkaa nykykehityksen ja perinteisen ajattelun välille. Perinteisesti kun on ajateltu, että koulutuksesta hyötyvät myös työnantajat ja yhteiskunta kokonaisuudessaan.

En näe syytä, miksi tästä perinteisestä ajatuksesta pitäisi luopua. Tämän sanominen ei myöskään edellytä sen kieltämistä, että työelämä on muuttumassa. Mutta kysymys kuuluu, miten työelämän muutos ja perinteinen ajatus koulutuksen merkityksestä koko yhteiskunnan hyvinvoinnin lisääjänä sovitetaan yhteen. Mitä poliittisten päättäjien pitäisi tehdä, mikäli he haluavat mieluummin yhteisöllisyyttä kuin yksilöllisyyttä, tai ainakin yhteisöllisyyttä yksilöllisyyden rinnalle?

OPETUS- JA KULTTUURIMINISTERIÖN RAPORTIN ehkä tärkein sanoma on, että elinikäinen oppiminen rakennetaan vankan pohjan päälle. Varhaiskasvatuksen ja peruskoulutuksen täytyy siis olla laadukkaita ja läpäistä koko väestö, samoin hyvät valmiudet antavan toisen asteen sekä korkeakoulutuksen. Vaikka työelämä silppuuntuisi, ihmisen osaamisen, sivistyksen ja mielen ei tarvitse silppuuntua.

Vankan pohjan päälle voidaan sitten räätälöidä mitä erilaisempia opintokokonaisuuksia. Työsuhteen murtumiseen erinomaisetkaan opintokokonaisuudet eivät kuitenkaan vastaa. Siksi tässä kohtaa on kysyttävä, pitäisikö alustat vetää työnantajina vastuuseen tai edellyttää työsuhdetta työntarjoajien ja -tekijöiden välillä. Jo työntekijöiden oikeuksien kannalta pitäisi olla itsestään selvää, että työsuhdetta muistuttavien työjärjestelyiden on oltava työsuhteita.

Tämä ratkaisisi osan ongelmasta, mutta vain osan. Suuri osa joukkoistetusta työstä on nimittäin aidosti freelance-työtä, jossa työsuhteen tunnusmerkistö ei täyty. Näiden ja perinteisen freelance-työn takia vaikuttaa välttämättömältä kehittää koulutusta ja koulutuksen tukijärjestelmiä universaaliin ja yksilölliseen suuntaan. Samaan aikaan on ehkäistävä vapaamatkustamista. Toisin sanoen, jos ja kun alustat hyötyvät yhteiskunnan tarjoamasta koulutuksesta, on niiden myös osallistuttava sen kustannuksiin.

On siis tarpeen tunnistaa alustatyön muodot ja asettaa ne oikeisiin kategorioihin. Kun alustatyön, tai -töiden, luonne ymmärretään nykyistä paremmin, voidaan koulutusjärjestelmääkin kehittää niin, että joukkoistetun työn freelancereilla on muiden kanssa tasaveroiset mahdollisuudet kehittää omaa osaamistaan.

Maija Mattila

Kirjoittaja työskentelee Kalevi Sorsa -säätiön projektitutkijana tarkastellen erityisesti teknologisen kehityksen aiheuttamia muutospaineita työelämä-, sosiaali- ja koulutuspolitiikalle.


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö