Pureeko politiikan polarisaatio?


Mikko Majander | 9.10.2017

SUOMESSA TAPAHTUI POLITIIKAN hegemoniamurros kahdessa vaiheessa vuosina 2006–2007. Ensin havahduttiin kysymään, miksi porvarillinen Suomi valitsee presidentiksi sosialistin. Kokoomuksen Sauli Niinistö sai presidentinvaalien toisella kierroksella varsinaisena äänestyspäivänä jo enemmän ääniä kuin niukasti valituksi tullut SDP:n ja Vasemmistoliiton yhteisehdokas Tarja Halonen.

Presidentin suoraan kansanvaaliin sisältyy samastumispintaa ja symboliikkaa, jotka heijastelevat kansakunnan sielun virettä ja virtauksia eri tavalla kuin puoluepolitiikka. Toisaalta tulos voitiin ohittaa henkilökysymyksenä. Varsinaisessa vallankahvassa joka tapauksessa jatkoi Keskustan ja sosiaalidemokraattien punamultahallitus, vaikka sen pääministeri Matti Vanhanen ei pärjännyt presidenttikisassa.

SDP:n asema suomalaisessa politiikassa näytti edelleen vahvalta, muutoinkin kuin Halosen uudelleenvalinnan vuoksi. Se oli ollut selkeästi johtava hallituspuolue Paavo Lipposen kaksi pääministerikautta (1995–2003) ja sen päälle punamullan toinen valtapilari. Lisäksi porvarihallituksen muisto 1990-luvun alkupuolen ankarilta lamavuosilta varjosti vielä monen mieltä.

Ei ollut suurta houkutusta ryhtyä uudelleen moiseen seikkailuun, etenkään kun SDP:n kannatus vaikutti stabiilin korkealta. Syksyn 2004 kunnallisvaaleissa sosiaalidemokraatit olivat ykkönen yli 24 prosentin kannatuksella, ja sama asetelma säilyi mielipidemittauksissa pitkään, aivan seuraavien eduskuntavaalien kynnykselle.

 

MUTTA GALLUPIT OVAT GALLUPEJA, kuten politiikassa tavataan sanoa. Valta jaetaan vasta vaaleissa, joissa jokainen ääni pitää voittaa aina erikseen ja uudelleen. Vuoden 2007 puolelle tultaessa Suomen poliittisessa mielenmaisemassa tapahtui toinen havahtuminen. SDP:n etulyöntiasema hallituspuolueeksi kyseenalaistui samaa tahtia, kuin sen kannatuskäyrä kääntyi hienoiseen laskuun.

Vaalituloksella olisi väliä ja vaikutusta. Presidenttiratkaisu oli jäänyt kaihertamaan, ja siitä oli nyt mahdollisuus saada revanssi. Tästä todisti vakuuttavasti Sauli Niinistön Uudenmaan vaalipiirissä keräämä henkilökohtainen äänisaalis, joka nousi uuteen Suomen ennätykseen, yli 60 000 ääneen. Se oli enemmän kuin viidellä valtakunnallisesti parhaiten menestyneellä sosiaalidemokraatilla yhteensä.

Eduskuntavaaleista tuli näin presidentinvaalien kolmas kierros, mutta se ei yksin riitä avaamaan mentaalista murrosta. Kokoomus ja SDP rakensivat vaalikampanjointinsa olennaisesti eri pohjalle, kun edellinen pyrki ruotsalaisen veljespuolueensa menestysreseptin tavoin liudentamaan poliittisen kentän vastakkainasetteluja ja jälkimmäinen paremminkin polarisoimaan niitä.

Niinistöä oli markkinoitu työväen presidenttinä julistaen, että vastakkainasettelun aika oli ohi. Kokoomus jatkoi eduskuntavaaleihin samalta pohjalta mannekiineinaan muun muassa ”Sari Sairaanhoitaja”, jolle lupailtiin reilusti lisää liksaa.

Perinteisen työväenliikkeen puolelta tarjoiltiin paluuta perinteisempään mielikuvastoon. SAK yritti aktivoida joukkoja äänestämään pestaamalla mainion Oiva Lohtanderin esittämään mässäilevää ökyporvaria, joka halveksi tyhmiä duunareita. Mainos ei koskaan päässyt televisioon asti, mutta sosiaalidemokraateille se ehti synnyttää mainetappion, jota muistellaan yhä.

SDP nimittäin flirttaili samaan aikaan negatiivisen kampanjoinnin konseptilla, joka Suomessa on jäänyt suhteellisen harvinaiseksi. Sosiaalidemokraatit maalasivat Kokoomukseen viittaavaa sinisen tulevaisuuden uhkakuvaa, jossa kylmästi jylläävät varallisuus ja muut etuoikeudet. Vastapariksi tarjottiin lämpimän punaista hyvinvointiyhteiskunnan tasa-arvoista ja oikeudenmukaista syliä.

 

VAALITULOS EI JÄTTÄNYT SIJAA jossittelulle, kumpi strategia puri paremmin. Jyrki Kataisen johtama Kokoomus eteni lähes neljä prosenttiyksikköä, siinä missä Eero Heinäluoman SDP hävisi kolme. Näiden kahden pukarin välissä Keskusta säilytti asemansa suurimpana puolueena, ja Matti Vanhanen saattoi jatkaa uuden porvarihallituksen pääministerinä.

Jälkikäteen on helposti unohtunut, kuinka tiukka tuo vaali itse asiassa olikaan. Tuore tutkimus arvioi rempseästi, että Keskusta vaikutti ylivoimaiselta, eikä Kataisesta tai Heinäluomasta ollut vastusta Vanhaselle. (Kamppailu vallasta. Eduskuntavaalikampanjat 1945–2015. Docendo 2016, s. 242.) Yhden prosentin siirtymä Keskustalta sosiaalidemokraateille olisi kuitenkin riittänyt nostamaan SDP:n suurimmaksi puolueeksi ja ajurin paikalle muodostamaan hallitusta.

Näkemättä ja kokematta jäi, kuinka pääministeri Heinäluoman punamulta olisi selvinnyt eurokriisin ja taantuman tappajaisista. Sen sijaan SDP vajosi sisäiseen selvitystilaan, jota Heinäluoma osaltaan yritti ratkaista luopumalla oma-aloitteisesti puolueen puheenjohtajan paikalta. Perusjännite poliittisen polarisaation ja keskikentän kokoavan voiman välillä jäi kuitenkin kytemään puolueen sisään.

Jutta Urpilaisen SDP:llä oli jälkimmäisellä linjalla lunastuksen paikka, kun eduskuntavaalien 2011 jälkeen muodostettiin Jyrki Kataisen kuuden puolueen hallitus. Vaikka pääministerin nuija oli Kokoomuksella, sosiaalidemokraattien tuli käytännössä tarjota koossapitävä kitti, mikäli poliittisen kentän ääripäät haluttiin saada vetämään yhteiseen suuntaan.

Tehtävä saattoi olla mahdoton kenelle tahansa, jos kohta yli puoluerajojen haikailtiin Paavo Lipposen sateenkaaren siinä onnistuneen. Politiikan keskipakoisvoimat murensivat pala kerrallaan niin hallituskoalition kuin sosiaalidemokraattien sisäisen rintaman. Terävämmän polarisaation paluu nähtiin sekä Antti Rinteen nousussa SDP:n puheenjohtajaksi että Alexander Stubbin lyhyeksi jääneen hallituksen vajavaisessa toimintakyvyssä.

 

VOI HYVIN OLLA, ETTÄ SDP:n vaalistrategit 2007 olivat edellä aikaansa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana poliittinen polarisaatio on voimistunut erilaisilla akseleilla ympäri Eurooppaa ja kauempanakin. Siinä prosessissa konsensushakuinen sosiaalidemokratia on jäänyt usein väliinputoajaksi.

Ilmiö on kansainvälinen, mutta kunkin maan poliittinen kulttuuri ja vaalijärjestelmä muokkaavat sitä, miten trendi konkretisoituu kansallisesti. Ne ohjaavat myös ratkaisevasti uudesta asetelmasta vedettäviä johtopäätöksiä. Naapureiden ja kollegoiden kokemuksista kannattaa ottaa oppia, mutta yhden ratkaisun sapluunaa ei ongelmaan ole.

Saksan vanhat valtapuolueet, paljolti keskikentällä kamppailevat kristillisdemokraatit ja sosiaalidemokraatit menettivät vastikään liittopäivävaaleissa kertaheitolla lähes 14 prosenttia kannatuksestaan. Samaan aikaan Britannian työväenpuolue ratsastaa nousukiidossa, kun Jeremy Corbyn profiloi Labouria oppositioasemasta käsin perinteisemmin vasemmistolaisin painotuksin.

Ranskassa taas Emmanuel Macron osoitti, että vaalit voidaan yhä voittaa keskeltä, jopa ylivoimaisesti, kunhan saa äänestäjien uskon uudistumiseen ja tulevaisuuteen puolelleen. Samantapaista oikeisto–vasemmisto-akselin ylitystä rummuttavat Suomessa nyt vihreät ja vakuuttavat yhteistyökykyään kaikkien kanssa haaveillessaan noususta pääministeripuolueeksi.

Pureeko siis politiikan polarisaatio, kannattaako rakentavaa valtaa eikä pelkkää protestia tavoittelevien puolueiden sitä ruokkia? Kyllä se puree, mutta etukäteen ei voi luotettavasti ennustaa, uppoavatko hampaat omaan nilkkaan.

 

VTT Mikko Majander on ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja ja poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö