Suomettuneen Suomen koulunpenkillä


Mikko Majander | 14.04.2017

SUOMEN ITSENÄISYYDEN JUHLAVUOSI antaa oivan mahdollisuuden, suorastaan tilauksen kansalliseen itsetutkiskeluun. Sopii silmäillä sekä asioiden ja olojen nykytilaa että historiaa sadan vuoden aikakaarella.

Paitsi Viroon ja neuvostovaltaan Sofi Oksanen on pureutunut ahkerasti myös ilmiöön, jota suomettumiseksi kutsutaan. Kansainvälisesti huomattavana kirjailija-intellektuellina hän saattaa olla maailmalla jo Suomen lähihistorian tunnetuin auktoriteetti.

Lännen Median osakaslehdet julkaisivat aprillipäivänä Oksasen artikkelin, joka perustuu laajaan esitelmään Enn Soosaar -konferenssissa Tallinnassa. Siinä viitataan muun muassa suomalaisiin oppikirjoihin, jotka syöttivät koululaisille ”neuvostonarratiivin dominoimaa tarinaa” ja hyvällä menestyksellä.

Vuonna 1964 syntyneenä helsinkiläisenä suoritin kansa- ja oppi/peruskoulun 1970-luvulla ja lukion 1980-luvun alussa. Jos niin halutaan, niin noita vuosia voi kai nimittää syvimmän suomettumisen kaudeksi. Vaikka totta kai tunnistan, mistä Oksanen (synt. 1977) ammentaa historianäkemyksensä, omakohtainen muisti ei oikein osaa jakaa sen tulkintoja.

 

HAIN VINTILTÄ VANHAT LUKION oppikirjani, kouluhallituksen hyväksymät Historian linjoja 1–3. Päällisin puolin vilkaisemalla näyttäisi, että nuo pänttäämällä pärjäisi yhä koko lailla mallikkaasti aina vain historiattomammaksi käyvässä ajassamme.

Stalinin hallitsemistavasta mainitaan ”puhdistukset ja terrori”, Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksessa 1939 on salainen lisäpöytäkirja etupiirijakoineen. Seuraavana kesänä ”Neuvostoliitto miehitti Viron, Latvian ja Liettuan, joista tuli neuvostotasavaltoja”.

Sodanjälkeisten kansandemokratioiden asemasta satelliitteina ei siitäkään ole epäselvyyttä: ”Unkarissa puhjennutta laajamittaista kapinaa kukistamaan tarvittiin neuvostoliittolaisia joukkoja”.

Oksasen mukaan Neuvostoliiton propaganda kuitenkin toimi: ”sen kulissi vapaaehtoisena kansojen ystävyyden kehtona puri”. Kuinkahan lienee – taisi purra lähinnä omaan nilkkaan.

Kovin jyrkkä Oksanen on myös arviossaan, että ”suomettuminen riisti Suomelta itsenäisen tavan kirjoittaa omaa virallista historiaansa ja itsenäisen julkisen puheen Venäjästä”. En tosin tiedä, mitä ”virallinen” tässä yhteydessä tarkoittaa ja mihin sitä historiankirjoituksessa tarvitaan.

Professori Osmo Jussila ainakin oli analyyseissään viiltävän terävä, kun vuonna 1985 aloitin poliittisen historian opinnot Helsingin yliopistossa. Hänen tinkimättömiä kolumnejaan Venäjästä ja Neuvostoliitosta saattoi lukea myös suoraan Helsingin Sanomien sivuilta.

 

ULLAKON HYLLYSTÄ LÖYTYIVÄT myös oppikirjat Historia ja me 7–8, joihin Oksanenkin artikkelissaan viittaa. Niistä toden totta löytyy esimerkiksi ihannoiva kuva kolhoosin naisista viljapelloilla, sen sijaan että kerrottaisiin pakkokollektivisoinnilla synnytetystä nälänhädästä.

Muistan noista kirjoista muutakin kiusallista, kun nuorena maisterina opetin 1990–1991 historiaa peruskoulun yläasteella. Kiinnostusta oli toisaalta helppo herättää sanomalla, että vedetäänpä tämän sivun yli henkselit, niin kerron teille Neuvostoliitosta…

Historiankirjoitus sisältää aina valintoja, mutta kaunisteleva, saati vääristävä opetus ei ole koskaan kunniaksi. Sen yhteiskunnallista läpäisykykyä ei kuitenkaan kannata yliarvioida.

Niin kuin ei Neuvostoliiton vaikutusta Suomen 1970-luvun politiikkaankaan, sillä suomettumisella oli rajansa. Kun Urho Kekkonen joutui viimein väistymään, suuri ja mahtava naapuri ei saanut yhdessäkään suuressa puolueessa suosikkiaan edes presidenttiehdokkaaksi.

 

VTT Mikko Majander on ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja ja poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Kolumni on julkaistu Demokraatissa 13.4.2017.

 


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö