Talvivaara vallan ja demokratian näkökulmasta


Maija Mattila | 18.09.2017

Talvivaaran kaivos, sen ympäristöongelmat ja talousvaikeudet ovat yksi 2010-luvun alkupuoliskon puhutuimpia tapauksia Suomessa. Kun 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä Talvivaarasta toivottiin Kainuun aluetalouden pelastajaa ja Suomen kaivosteollisuuden lippulaivaa, 2010-luvulla kaivoksen ympäristöongelmia ja rahoitusvaikeuksia joutuivat jatkuvasti selittelemään silloinen ympäristöministeri Ville Niinistö (vihr), omistajaohjausministeri Heidi Hautala (vihr) ja elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok). Stop Talvivaara -kansanliikkeen mielenosoitukset keräsivät parhaillaan tuhatkunta ihmistä marssimaan Helsingin kaduilla kaivoksen alasajoa vaatien. Vaikka ministeri Niinistö otti edeltäjäänsä, kainuulaista Paula Lehtomäkeä (kesk) huomattavasti tiukemman asenteen Talvivaaraan, varsinkin vihreiden kannattajat ihmettelivät, miksi vihreiden ministerit eivät kyenneet tekemään enempää kaivoksen saastuttamisen pysäyttämiseksi. Oliko suomalaisessa demokratiassa siis jotakin vialla?

Talvivaara-kriittisyys oli huipussaan marras-joulukuussa 2012, kun kaivoksen kipsisakka-altaasta oli valunut merkittäviä määriä jätevettä ympäristöön. Jotkut vaativat kaivoksen sulkemista, mikä olisi vaatinut valvovalta viranomaiselta, Kainuun ely-keskukselta, niin sanotun hallintopakon käyttöä. Silloinen lainsäädäntö ja ministeriön ohjeistukset eivät hallintopakkoa kuitenkaan edellyttäneet, vaikka Talvivaaran olosuhteet ja tapahtumat olivat toistuvasti rikkoneet kaivoksen ympäristölupaehtoja. Ministeri tai ministeriö eivät voineet puuttua ely-keskuksen päätöksiin, koska oikeusvaltiossa viranomaisen on noudatettava lakia eikä poliittinen toimeenpanovalta voi siihen puuttua.

Ministeri Niinistö korostikin julkisissa lausunnoissaan, että ei voinut puuttua yksittäisen viranomaisen toimintaan. Sen sijaan ministeriön roolina oli antaa yleisiä ohjeistuksia. Niinistö viittasi oikeuskanslerin päätökseen: aiemmin samana vuonna valtioneuvoston oikeuskansleri oli ratkaissut kantelun, jonka muutama Talvivaaran osakkeenomistaja oli tehnyt. Kantelussa oikeuskansleria pyydettiin selvittämään, oliko Niinistö toiminut vastoin virkavelvollisuuttaan, kun hän antoi ohjeita ministeriön alaisille virastoille ja arvosteli Talvivaaran päästöjä. Lisäksi kanslerin tuli arvioida, oliko Niinistö pyrkinyt lausunnoillaan vaikuttamaan aluehallintoviraston ja ely-keskuksen hallinnollisiin päätöksiin. Kantelussa Niinistön epäiltiin toimineen vastoin oikeudenmukaisuuden ja puolueettomuuden vaatimuksia.

Oikeuskanslerin päätös oli vapauttava. Kantelu ja oikeuskanslerin päätös avaavat kuitenkin mielenkiintoisen näkymän demokratiaan. Oikeusvaltioperiaate, siis viranomaisten päätösten perustuminen lakiin, on tärkeä demokraattinen periaate. Samalla se kuitenkin leikkaa niin sanottua kansanvallan komentoketjua, jossa kansanvallan ajatellaan kulkevan kansalaisilta eduskunnan kautta hallitukseen ja sen ministereihin ja siitä edelleen viranomaisiin. Toisin sanoen, hallinto, hallitus ja eduskunta käyttävät suvereenille kansalle kuuluvaa valtaa. Ne ovat myös vastuussa vallankäytöstään: hallinto hallitukselle, hallitus eduskunnalle ja eduskunta kansalaisille. Tästä näkökulmasta voisi ajatella, että mikä tahansa tuon vallan rajoitus on demokratian rajoittamista. Näin ei tietenkään ole, koska demokratiassa minkään toimijan valta ei ole absoluuttista, ei edes kansanvaltaa edustavan eduskunnan tai sen valvonnassa toimivan hallituksen valta.

Talvivaaran tapaus osoittaakin, kuinka tärkeää demokratiaa arvioidessa on ymmärtää, mitä demokratialla itse asiassa tarkoitetaan. Usein demokraattiseksi ajatellaan toiminta, joka toteuttaa ’kansan tahtoa’. Saatetaan esimerkiksi kysyä, miksi hallitus ei tee niin kuin kansa haluaa. Kuten Talvivaaran ja Niinistön tapauksessa, ministerin toimivaltaa rajoitti oikeusvaltioperiaate.

Mutta demokratiaa voi tarkastella myös tarkastelemalla ministereiden julkista puhetta. Ympäristöministeri Niinistön ja elinkeinoministeri Vapaavuoren julkisia lausuntoja tarkastellessa huomaa nimittäin mielenkiintoisen eron. Jan Vapaavuori puhui ’yhteiskunnan kokonaisedusta’ ja perusteli sillä kaivoksen toiminnan hallittua jatkamista. Se oli Vapaavuoren mukaan paras ratkaisu Kainuun aluetalouden ja kansantalouden sekä ympäristön kannalta. Niinistö taas totesi marraskuun 2012 kipsisakka-altaan vuodon jälkimainingeissa, että tilanne oli kestämätön kainuulaisten ihmisten ja kansalaisten oikeustajun kannalta, ja että Talvivaaran tyyppistä toimintaa ei tulisi Suomessa sallia.

Vaikka Niinistöllä ei ollut suoraa toimivaltaa, hänen kriittinen kantansa Talvivaaraa kohtaan tuli selväksi. Sitä vahvisti useiden vihreiden kansanedustajien vaatimukset Talvivaaran sulkemiseksi ­– vaikka omistajaohjausministeri Heidi Hautala puhuikin kaivoksen toiminnan jatkamisen puolesta. Niinistö puhui ikään kuin suoraan kainuulaisten suulla, kun taas Vapaavuori puhui abstraktimmasta kokonaisedusta ja sanoi tarkastelevansa asiaa talouden kannalta.

Tapauksen perusteella vaikuttaa siltä, että taloudellinen näkökulma sisältyy itsestäänselvästi ’yhteiskunnan kokonaisetuun’, kun taas ympäristönäkökulma edellyttää suoraan ihmisten etuihin vetoamista. Jos siis ympäristönäkökulmaa haluaa puolustaa, se edellyttää uudelleen tulkintaa siitä, mikä ihmisten etu on.

Kutsun tällaista ihmisten etuihin vetoamista edustuspuheeksi, koska siinä puhuja ikään kuin ilmoittautuu ihmisten ja heidän etujensa edustajaksi. Samalla puhuja tulee määritelleeksi sen, mikä tuo etu on. Edustuspuheessa onkin kyse kamppailusta siitä, mikä ihmisten etu on. Tuo puhe edeltää ja perustelee poliittisia kantoja ja päätöksiä. Toisin sanoen, jos ihmisten edut määritellään yhdellä tavalla, tästä määritelmästä seuraa yhdenlaiset poliittiset johtopäätökset. Jos edut taas määritellään toisella tavalla, määritelmästä seuraa toisenlaiset johtopäätökset.

Tällaisen puheen tarkkailu on vallan analyysin kannalta olennaista. Edustuspuhetta analysoimalla voi ymmärtää, millainen puhe kulloinkin on vallalla. Talvivaaran tapauksessa, ja voinee sanoa yleisemminkin Suomessa, taloudelliset argumentit on helpompi hyväksyä ’yhteiskunnan kokonaisedun’ rakennuspalikoiksi kuin ympäristöargumentit. Tästä kertoo sekin, että Ville Niinistön Talvivaara-lausunnoista tehtiin kantelu oikeuskanslerille. Vastaavaa kantelua ei tehty Jan Vapaavuoren puheista, vaikka hän ministerinä suoraan otti kantaa Nuasjärven purkuputken puolesta asian ollessa ratkaistavana hallinto-oikeudessa.

Samalla puhe ’kokonaisedusta’ ilman suoraa viittausta ihmisiin ja heidän etuihinsa (Vapaavuori puhui talouden edusta) vaikuttaa teknokraattiselta. Teknokraattinen puhe saattaa kuulostaa vakuuttavalta, mutta siinä piilee vaara, että poliittiset ratkaisut kätkeytyvät neutraalilta kuulostavan kielen alle. Kun poliitikko puhuu kainuulaisten eduista, tuo puhe on samalla helpompi kiistää vaikkapa kainuulaisen ihmisen toimesta. Jos taas puhe keskittyy teknisiin asioihin ja epämääräiseen ’kokonaisetuun’, syntyy vaikutelma, että ’kokonaisedun’ määritelmän voi haastaa vain asiantuntija, joka ymmärtää kaikki siihen vaikuttavat näkökohdat.

Tässä mielessä Talvivaaran tapaus avaa näkökulman myös suomalaisen demokratian tarkasteluun. Demokratian tilasta kiinnostunut voikin havainnoida, millaisia edustamisväitteitä poliitikot ja muut poliittiset toimijat käyttävät, ja miten niillä perustellaan päätöksiä. Demokraattisessa yhteiskunnassa olisi hyvä, että tulkinnat ihmisten eduista olisivat moninaiset ja että niiden välillä käytäisiin moniäänistä väittelyä siitä, mikä meille on parasta. Mitään objektiivista ’kokonaisetua’ tai ’kansan tahtoa’ ei tietenkään ole missään olemassa ja poliittinen päätöksenteko on aina vääjäämättä päätöksentekoa vaillinaisilla tiedoilla tulevaisuudesta.

 

Maija Mattila

Kirjoittaja on Kalevi Sorsa -säätiön projektitutkija ja väittelee edustuspuheesta Talvivaaran tapauksessa Tampereen yliopistossa marraskuussa 2017. Artikkeli ”Toimeenpanovallan roolit – tapaus Talvivaara” on luettavissa Poliittinen valta Suomessa -kirjasta (Vastapaino, 2017).


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö