Tärkeys on huono perustelu, tärkeysjärjestys parempi


Teemu Lari | 11.09.2018

Suomessa puhutaan jatkuvasti arvokeskustelun puolesta. Varsinkin ensi vuoden vaalien lähestyessä muistuttaa yksi ja toinen siitä, kuinka tärkeää on yhdessä pohtia sitä, minkälaisen Suomen, Euroopan ja maailman me haluamme. Tavoite on tietenkin tärkeä: hyvää suunnitelmaa ei voi olla ilman käsitystä pitkän aikavälin tavoitteista.

Missä yhteyksissä arvokeskustelua sitten pitäisi käydä? Mielessäni on yksi julkisen keskustelun alue, jossa arvoista luulisi puhuttavan paljon enemmän: poliittisten päätösten puolustaminen ja vastustaminen.

Politiikan todellisuuteen kuuluu, että kun puolueella tai muulla toimijalla on toimenpide-ehdotus, sitä perustellaan jollakin hyvällä seurauksella, jonka ehdotus saisi aikaan. Halutaan vaikkapa langettaa lisää sanktioita työttömyyden pitkittymisestä, ja tätä perustellaan sillä, että työllisyysaste ehkä kasvaisi muutoksen seurauksena. Samoin ehdotuksia yleensä vastustetaan, koska niillä ajatellaan olevan ikäviä seurauksia, ajatellaan vaikka sitä, kun työsuhdeturvan heikentämistä vastustetaan epävarmuuden lisääntymiseen vetoamalla.

Sitä ajattelisi, että argumentaatio, joka liittyy ihmisten hyvinvointiin vaikuttaviin päätöksiin, olisi arvokeskustelun ydintä. Näin ei kuitenkaan usein ole. Tämä johtuu siitä, että puhutaan vain siitä, mikä on tärkeää. Ei puhuta siitä, mitkä asiat ovat tärkeämpiä kuin toiset asiat. Liian usein keskustelusta puuttuu rehellinen vertailu asioiden tärkeysjärjestyksestä.

Olemme aika lailla kaikki yhtä mieltä siitä, että Suomen työllisyysasteen nostaminen olisi tärkeää. Mutta samalla monet ovat myös samaa mieltä siitä, että työelämän epävarmuuden ja vastentahtoisten määräaikaisuuksien lisääntyminen on ikävää. Siksi puheenvuorot muotoa ”X edistää tärkeää asiaa Y” eivät ole sellaista arvokeskustelua, joka sanottavasti lisäisi keskinäistä ymmärrystämme ja päätöksentekokykyämme. Ymmärrystä lisäävä keskustelu taas käydään sellaisten aiheiden ympärillä, joista keskustelijat eivät ajattele samalla tavoin.

Arvokeskustelua käydään paljon implisiittisesti, rivien välissä. Se, että yhdet haluavat parantaa suomalaisten yritysten kustannuskilpailukykyä vientimarkkinoilla ja toiset suomalaisten kuluttajien ostovoimaa, on tavallaan keskustelua siitä, mikä on tärkeää. Yksi toistelee maltillisen palkkatason hyötyjä, toinen korkeamman palkkatason hyötyjä. On kuitenkin älyllisesti laiskaa toistella omien politiikka-ehdotusten hyvyyttä keskustelematta siitä, olisivatko jotkin vaihtoehtoiset suunnitelmat tai tavoitteet ehkä vieläkin parempia tai tärkeämpiä.

Argumentaatioteoreettisesti tarkasteltuna voidaan sanoa, että on tyypillistä (ja poliittisesti tarkoituksenmukaista) esittää eksplisiittisesti eli avoimesti argumentin ne premissit, joista ei vallitse erimielisyyttä. Argumenteissa on kuitenkin lähes aina myös jokin implisiittinen osa. Se on osa, jossa kuulija osaa itse tehdä tarkoitetun päättelyn. Jos sanon ulos lähdössä olevalle, että siellä sataa, hän osaa itse keksiä tarkoittamani johtopäätöksen, että kannattaa harkita sateenvarjon ottamista. Kiistanalaisissa päätelmissä ne premissit, joihin ilmeisimmät vastaväitteet kohdistuisivat, voi olla puhujan kannalta hyödyllistä jättää mainitsematta. Syntyy helposti vaikutelma, että argumentissa ei ole vastaan sanomista – eihän ole sanottu mitään virheellistä. Mainitsematta jää usein arvoihin liittyviä vertailuja, joista saattaisi nousta erimielisyyksiä. Nämä vertailut ovat keskeinen osa taustaoletuksia, jotka antavat argumentille sen voiman. Jos on useita tavoitteita, joita kaikkia ei voida edistää samanaikaisesti, ei yhden tavoitteen tärkeydestä puhuminen riitä luomaan pitävää argumenttia tietyn toimenpiteen tueksi. Yhtä tavoitetta puolustava argumentti tarvitsee tällöin taustaoletuksen, että vaihtoehtoiset tavoitteet eivät ole tärkeämpiä. Juuri tämän tyyppiset taustaoletukset jätetään usein mainitsematta, koska niihin on helpointa puuttua tai koska puhuja ei itsekään tiedosta tekemiään oletuksia.

Jos arvokeskustelua toivotaan lisää, niin yksi haaste meille kaikille voisi olla nostaa esiin arvojärjestykset, joihin hiljaa nojaamme perusteluissamme. Kun joku haluaa puolustaa työttömyysturvan aktiivimalliin liittyviä sanktioita, sanoisi rohkeasti ääneen: ”se, että monet epäonnistuvat vaatimuksien täyttämisessä ja siksi saavat jatkossa pienempää työttömyysetuutta, ei ole niin tärkeää kuin se, että jotkut muuttuisivat tehokkaammiksi työnhakijoiksi”. Joka vastustaa aktiivimallia, sanoisi: ”se, että jotkut muuttuisivat tehokkaammiksi työnhakijoiksi, ei ole niin olennaista kuin että monien työttömyysturva pienenisi vaatimusten täyttämisessä epäonnistumisen jälkeen”.

Politiikassa on tietenkin kyse paljon muustakin kuin arvojärjestysten eroista. Ei ole yleensä ennakkoon varmuutta siitä, mitkä erilaisten päätösten seuraukset olisivat. Ei ole myöskään olemassa yhtä tiettyä tutkimusnäyttöä, johon tällaisessa ennustamisessa voisi nojata. Harkinta siitä, mikä on uskottavaa näyttöä, on osittain poliittinen kysymys muun muassa siinä mielessä, että erilaiset ihmiskäsitykset johtavat erilaisiin arvioihin siitä, kuinka painava mikäkin perustelu on. Lisäksi monenlaiset yksilön omaan tilanteeseen ja sosiaaliseen asemaan liittyvät tekijät vaikuttavat siihen, kuinka vankkoja perusteluita hän kaipaa vakuuttuakseen esimerkiksi tietyn poliittisen uudistuksen hyödyllisyydestä.

Tästä huolimatta pitäisi uskaltaa nostaa sinänsä kannatettavien tavoitteiden väliset jännitteet esiin, kun niitä on. Tätä kirjoittaessani on tullut ilmi, että hallituksen metsätaloudelliset linjaukset, joilla varmasti on hyviä, esimerkiksi taloudellisia vaikutuksia, näyttävät olevan pahasti ristiriidassa ilmastonmuutokseen liittyvien tavoitteiden kanssa. Tähän tapaan osaamme hyvin osoittaa muiden poliittisista tavoitteista, millaisten arvojen kanssa ne ovat jännitteessä, ja arvojen välisiä ristiriitoja tuovat esiin myös monet institutionaaliset rakenteet, kuten hallitus­–oppositio-erottelu. Sen sijaan meillä kaikilla taitaa olla vielä opittavaa siinä, että osaisimme tiedostaa ja avoimesti perustella omat arvovalintamme – sanoa, mihin tärkeysjärjestykseen nojaamme.

 

Teemu Lari

Kirjoittaja työskentelee Kalevi Sorsa -säätiössä hankekoordinaattorina.


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö