Tuhat merkkiä politiikasta: Aika jättää 1980-luvun jättiläisistä

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

Margaret Thatcherin kuolema on nostattanut tunneaallon kaukaiselta 1980-luvulta. Monille aikalaisille on ollut ylitsepääsemätöntä unohtaa, miten Rautarouva repi säälittä rikki solidaarisen yhteiskunnan ja avasi tien ahneelle yksilökeskeisyydelle, egoistiselle eriarvoisuudelle.

Nuorempiin taas on juurtunut historianäkemys, jonka mukaan kehitys kohti kurjuutta alkoi thatcherismin ja reaganomicsin läpimurrosta. Uusliberalismin samppanjakuplatalouden aika on nyt ohitse, lasit tyhjät ja laskun aika.

Miksei näinkin, vaikka menneisyys ja kehityskulut ovat järjestään monikerroksisempia kuin päältäpäin näyttää. Ja tulevaisuus yllätyksellisempi.

Se on kuitenkin selvää, että Britannia ei ollut entisensä Thatcherin jälkeen. Paluuta menneisyyteen ei voinut enää valita. Tony Blair ymmärsi sen selkeästi rakentaessaan työväenpuolueesta New Labourin, voittavan poliittisen organisaation yli kymmeneksi vuodeksi.

Kaikkea ei kuitenkaan voi panna Thatcherin vallankumouksen piikkiin. Muun muassa ongelmallinen suhde Euroopan integraatioon on paljon syvemmällä Britannian poliittisessa dna:ssa kuin Rautarouvan retoriikassa ja käsilaukun paukuttelussa.

Blair yritti kuroa kuilua kiinni, mutta päätyi kovan paikan tullen vannomaan uskollisuutta Yhdysvaltain presidentin rinnalla lähes koko EU:ta vastaan. Eväät lähentymiselle, esimerkiksi euroon liittymiselle oli sitä myöten syöty, jos niitä oli koskaan ollutkaan.

Maggie-rouva kummittelee vielä pitkään David Cameronia ja muita (tory-)pääministerin mittapuuna, mutta muutoin ei 1980-luvun jättiläisillä tarvitsisi enää tehdä politiikkaa. Historiankirjoitus taas ei heistä ohi pääse, ei Thatcherista ja Reaganista, Gorbatshovista, Kohlista ja Mitterandista – sen enempää kuin Suomi Mauno Koivistosta.