9/11: New York – Chile – Katalonia
Syyskuun 11. on tatuoitu globaalihistorian muistiin päivämääränä, jolloin New Yorkin kaksoistornit sortuivat terrori-iskuun vuonna 2001. Siitä voidaan kysyä kuin edelliset sukupolvet John F. Kennedyn murhasta: missä olit kun kuulit tapahtuneesta.
Aika moni osaa vastata. Itse lunastin Aleksanterinkadun liikkeessä uusia silmälaseja, kun optikot tiskin takana alkoivat supista käsittämättömiä lentokoneen törmäilystä. En ymmärtänyt asiaa vielä auton radiostakaan, vaan vasta kotona television ääressä, kun toinen kone täydensi hirmutyön suorassa lähetyksessä.
Harvempi muistaa, että samaan päivämäärään oli osunut yksi kylmän sodan kulminaatioista: Chilen vallankaappaus vuonna 1973. Demokraattisesti valittu vasemmistolainen presidentti Salvador Allende ajettiin silloin itsemurhaan – tai tapettiin.
Tilalle saatiin sotilasjuntta ja diktatuuri. Augusto Pinochetin siirtymistä sivuun pääsimme juhlimaan vasta 17 vuotta myöhemmin Alppilan opiskelijakämpässä, jossa paikalla oli yksi Suomeen asettunut chileläinenkin.
Hiljattain opin, että 11. syyskuuta kuuluu myös suoraan yhteisen Eurooppamme merkittäviin päivämääriin, niinkin kaukaa kuin vuodelta 1714. Silloin päättyi nimittäin Espanjan perimyssota Barcelonan valtaukseen.
Ja mitäs se sitten liikuttaa meidän rauhaamme? Katalonia juhlii tuota hiukan paradoksaalisesti kansallispäivänään, vaikka kyseessä oli 300 vuotta sitten siis sotilaallinen tappio ja itsehallinnon menetys.
Suurin piirtein puolet katalonialaisista tuumii, että nyt on tullut aika korjata historian vääryys ja irrottautua Espanjan yhteydestä, eli Madridin alamaisuudesta. Hankkeelle ei ole laillista pohjaa, kun keskushallinto perustuslakituomioistuimineen panee tiukasti hanttiin.
Vaan koskapa valtakunnat hajoaisivat sopusoinnussa lakipykälien kanssa. Tšekkoslovakialta se tosin onnistui, ja Skotlannilla oli siihen kansanäänestyksessä mahdollisuus, jonka se jätti käyttämättä.
Ulkopuolisena on paha ottaa Katalonian-kysymykseen kantaa, saati neuvoa. Silti koko jupakka surettaa, noin yleisestä eurooppalaisuuden näkökulmasta. Integraation yhtenä ideana kun on ollut madaltaa rajoja niin, että maakunnat ja alueet pääsevät kukoistamaan omaleimaista identiteettiään vailla nationalistisia varjoja.
Talousvaikeuksien ohella ja osin niiden vuoksi Euroopan unioni on ottanut viime vuodet myös henkistä takapakkia. Jos esimerkiksi Kreikan ongelmista olisi periaatteessa selvitty vielä riihikuivalla rahalla, niin pakolaisvirrat tuovat kriisitunnelmat iholle keskelle paikallisyhteisöjä.
Paineet kasvavat sisältä päin, aina vaurasta pohjoista myöten. Asetelma ajaa kansallisvaltiota vahvistamaan otettaan, kun unionitason ratkaisuja ei ole aikaa odottaa – eikä oikein uskoa sen toimeenpanevaan kykyyn ja solidaarisuuden toimivuuteen.
Viriili katalonia on varmasti yhtä hyvä (tai huono, ellei parempi) osa Eurooppaa kuin mikä tahansa muu kolkka, mutta sen lienee vaikea löytää paikkaansa EU:ssa ohi Espanjan. Barcelonan liikemiespiirit vastustavatkin pääsääntöisesti bisneksiä hankaloittavia itsenäisyyspyrkimyksiä.
Niin kuin Lontoon Citykin kannattaa Britannian pysymistä unionin jäsenenä. Oma ihmetyksensä olisi silläkin, jos Brexit toteutuisi englantilaisen enemmistön äänin. Mikä silloin voisi enää pidätellä EU:hun positiivisemmin suhtautuvaa Skotlantia yhteisessä valtiossa?
Kolumni on julkaistu 4.2.2016 Demokraatissa