Ääripäiden kalibrointia
Tapahtumat Helsingin asema-aukiolla ovat jälleen kirvoittaneet keskustelua yhteiskuntamme ääripäistä. Keskustelussa vilisee viittauksia yhteen jos toiseenkin ääripäähän, mutta mistä silloin varsinaisesti puhutaan? Hahmotetaan yhteiskuntamme ääripäitä ylläolevan kuvan kautta.
Kaavion piirtäjä on sijoittanut vasempaan alanurkkaan yhdeksi ääripääksi ”Natsit”. Nykytilanteessa tällä viitattaneen Pohjoismaisen vastarintaliikkeen Suomen haaraan, joka yleisesti tunnetaan Suomen vastarintaliikkeenä. Omien sanojensa mukaan liike ”tunnustaa kansallissosialistisen maailmankatsomuksen.” Tavoiteohjelmansa mukaan Vastarintaliikkeen tähtäimessä on ”muodostaa sellainen vahva pohjoinen valtio, joka on täysin itsenäinen/riippumaton ulkoisista vaikutteista, EU mukaan lukien.” Julkilausuttu tavoite on myös nykyisen edustuksellisen demokratian korvaaminen Vastarintaliikkeen muodostamalla hallituksella, joka ”palauttaa perinteisen ja autoritäärisen yhteiskunnan.” Väkivalta myös sallitaan avoimesti yhdeksi toiminnan muodoksi.
Kyseessä on järjestö, jonka olemassaolon perusta on tietyn poliittisen tavoitteen saavuttaminen myös väkivallan keinoin. Eli taho joka on määritelmällisesti valmis harjoittamaan poliittista väkivaltaa.
Pääministeri Sipilä ja ulkoministeri Soini rinnastivat lausunnoissaan Asema-aukion tapauksen Kajaanin Otanmäellä tapahtuneeseen henkirikokseen, jota poliisi tutkii ryöstönä ja tappona ja josta epäillään kahta turvapaikanhakijaa. Tällainen tapahtuma on äärimmäisen ikävä, surullinen ja valitettava, mutta on älyllisesti epärehellistä pistää Otanmäen ja Asema-aukion tapahtumia samalle viivalle. Toisella oli taustallaan (väkivaltaisen historian omaavan) poliittisen järjestön poliittinen tilaisuus, toinen oli satunnainen öinen ryöstö, ilman järjestöä ja poliittisia tavoitteita. Niistä ainoastaan vastarintaliike on ”ääripää.” Tämä on toki huomattu myös pääministeripuolue keskustan parissa huomattu.
Työttömyys, köyhyys, kurjuus, huono-osaisuus, näköalattomuus ja toivon puute paremmasta tulevaisuudesta ovat kaikki vakavia ja valitettavia asioita. Ne koskevat liian monia yhteiskunnassamme – kansalaisuudesta ja etnisestä taustasta riippumatta. Ne myös aiheuttavat yhteiskunnallisia ongelmia ja rikollisuutta – universaalisti.
Toisena ääripäänä mainitaan usein tahot, joissa uskotaan ihmisten yhdenvertaisuuteen ja hyväksytään väkivalta toimintamuotona. Monelle tulee mieleen anarkistit ja ”kiakkovieraat.” Yksi tämän sektorin toimija on Anarkistinen Toiminta, joka on erilaisten anarkististen tahojen yhteistyöverkko. Anarkistinen Toiminta -verkosto puolestaan ilmoittaa että heillä ”tavoitteena on suoraan demokratiaan ja itsehallintoon perustuva yhteiskunta, jossa kaikilla ihmisillä on yhtäläinen valta päättää itseään koskevista asioista.” Ja he eivät ”kannata kannata minkäänlaista valtiota eikä minkäänlaista kapitalismia.”
Nämä kaksi ääripäätä eivät kuitenkaan vielä kata koko yhteiskunnan kirjoa. Tai yllä mainitun analyysikaavion kirjoa. Mikä on siis se ääripää, johon nämä ääripäät kohdistavat toimensa? Sekä Vastarintaliikkeellä, että Anarkistisella Toiminnalla tavoitteena on vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kumoaminen. Eli tämä keskusteluissa paljon puhuttu ”toinen ääripää” on todellisuudessa niinkin radikaali asia kuin Suomen valtio, ja sen perustuslailla määritelty hallintomuoto parlamentaarinen demokratia. Luomisensa aikoihin se olikin varsin vallankumouksellinen yhteiskuntajärjestys.
Miten edustuksellisen demokratian ääripää on vastannut sille esitettyyn haasteeseen?
Valitettavasti osa Suomen hallituksen ylimmästä johdosta (PM Sipilä ja UM Soini) eivät lausunnoillaan ole millään muotoa osoittaneet ymmärtäneensä että he edustavat sitä tahoa, jonka olemassaoloa Vastarintaliike pyrkii toiminnallaan kyseenalaistamaan. He eivät myöskään osanneet tehdä eroa järjestäytyneen poliittisen tahon väkivallan ja tavallisen rikollisuuden välille.
Tämä on hyvin valitettavaa, sillä se rapauttaa uskottavuutta paitsi heihin poliitikkoina, myös koko edustuksellisen demokratian järjestelmää kohtaan. Mallia haasteeseen vastaamisesta voi katsoa esimerkiksi Saksasta, jossa valtiovarainministeri Sigmar Gabriel (SPD) nosti keskisormensa pystyyn vastauksena uusnatsien huuteluun. Jälkeenpäin hän luonnollisesti joutui selittämään elettään. Tällöin hän totesi, että viesti olisi pitänyt lähettää molemmilla käsillä. Karkeudestaan huolimatta tämä lähettää valtionjohdon tasolta viestin jota ei voi ymmärtää väärin. Ääripäiden huutelua ei hyväksytä. Suomessa tällaista yksiselitteistä viestiä on odotettu toiveikkaana, eikä toiveisiin ole vastattu tyydyttävästi.
Kuitenkin on herätty keskusteluun siitä, pitäisikö valtiolle antaa lisää voimia ja valtuuksia Vastarintaliikkeen toiminnan kieltämiseksi. Koko järjestön kieltäminen ja mahdollisen kiellon tehokkuus ovat monisyisiä asioita, joihin oikeusoppineet ovat ottaneet kantaa suuntaan ja toiseen.
Operatiivisella tasolla valtion esivallalla, poliisilla, on mahdollisuus ja oikeus jo nykyisellään käyttää voimaansa ennaltaehkäisevästi ja estääkseen väkivaltaisuuksien puhkeaminen ja turvatakseen yleisen järjestyksen. Tätä oikeuttaan poliisi on käyttänyt suhteellisen aktiivisesti ja menestyksekkäästi anarkisteihin ja muihin vasemman ääripään mielenosoituksiin. Poliisi on ollut niin aktiivinen, että on jopa syntynyt viitteitä voimankäytön ylilyönneistä.
Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että vastaavaa ennaltaehkäisevää proaktiivisuutta ei Vastarintaliikkeen toiminnan valvomiseen ja ylilyöntien ennaltaehkäisyyn ole löytynyt. Kyse ei ole vain Asema-aukiosta, vaan myös iskusta Pride kulkueeseen 2010 ja kirjastopuukotuskesta Jyväskylässä 2013 (joissa ei kummassakaan ollut missään nimessä kyse järjestön itsepuolustuksesta). Sisäministeriön selvityksestä käy myös ilmi, että Suomessa 2015 ekstremismiin liittyvistä rikosepäilyistä yli puolet kohdistuu äärioikeistoon ja noin neljäsosa äärivasemmistoon. Poliisin toiminta esim. Smash Asemissa 2006 ja Vappumarssilla 2014 viittaisivat siihen, että nykyisessä toimimattomuudessa kyse on ennemmin toimintahalukkuuden, tai -kyvykkyyden kuin oikeuksien tai valtuutuksen puutteesta.
Edustuksellisen demokratian vastaus Vastarintaliikkeen sille esittämään haasteeseen on ollut puutteellinen sekä valtiojohdon tasolla että operatiivisesti. Toivottavasti nämä asiat korjataan mahdollisimman pian, ennen kuin uusia ylilyöntejä pääse tapahtumaan. On pidettävä huoli radikaalista edustuksellisen demokratian ääripäästämme, samoin kuin hyvinvointivaltiostamme. Niitä vahvistamalla vähennämmme sekä ääriliikkeiden että tavallisen rikollisuuden aiheuttamia uhkia Suomessa.