Koronakriisi ja yhteiskunnan kokonaisresilienssi

Kalevi Sorsa -säätiö on kutsunut eri alojen asiantuntijoita pohtimaan, miten koronaviruksen aiheuttama kriisi vaikuttaa yhteiskunnan eri osa-alueisiin kestäessään ja ennenkaikkea sitä, miten tästä tullaan pääsemään eteenpäin. Tässä artikkelissa tutkijat Ari-Elmeri Hyvönen ja Tapio Juntunen tarkastelevat Suomen kriisinsietokykyä ja korostavat, että normaalioloissa on kyettävä katsomaan tehokkuusajattelua pidemmälle.

Valtioneuvosto käynnisti huhtikuun puolivälissä viestintäpainotteisen ”Suomi toimii” -kampanjan vastauksena Covid-19-pandemian aiheuttamiin poikkeusoloihin. Kampanjan tarkoituksena on edistää Suomen henkistä kriisinsietokykyä edistämällä kansalaisten luottamusta tulevaisuuteen muun muassa tekemällä ”näkyväksi arjessa tapahtuva hyvä työ, jota eri toimijat yhteiskunnassa tekevät”.

Henkinen kriisinkestävyys on määritelty myös yhdeksi seitsemästä yhteiskunnan kriisiaikaisen toimivuuden takaavasta elintärkeästä toiminnosta (ks. Yhteiskunnan turvallisuusstrategia; YTS). Henkisellä krisiinkestävyydellä tarkoitetaan ”yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan sekä kansakunnan kykyä kestää kriisitilanteiden aiheuttamat henkiset paineet ja selviytyä niiden vaikutuksilta.” Lisäksi YTS toteaa, että ”hyvä henkinen kriisinkestävyys edistää kriiseistä toipumista”.

Viime vuosina henkistä kriisinkestävyyttä on yhä enemmän hahmotettu osana yhteiskunnan resilienssin kasvattamista. Resilienssistä on tullut keskeinen osa Suomen ja muun muassa Euroopan unionin turvallisuus­politiikkaa ja erityisesti kriiseihin varautumista. Resilienssillä tarkoitetaan yksilöiden ja yhteisöjen kykyä hylkiä kriisi- ja häiriötilanteita, säilyttää toimintakykynsä niiden keskellä, ja mukauttaa toimintaansa ja oppia niiden jälkeen. Yhteys henkiseen kriisinsietokykyyn on selvä. Myös ”Suomi toimii” -kampanjassa mainitut tavoitteet, kuten auttamisen halun ja osallistumisen tunteen kasvattaminen, mainitaan myös Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa resilienssiä kasvattavina piirteinä. Kyse on piirteistä, jotka ilmentävät kansalaisyhteiskunnan omatoimista toimintakykyisyyttä kriisitilanteessa.

Meneillään oleva koronakriisi on suomalaisen resilienssipolitiikan ensimmäisen vakava koetinkivi. Nyt tehtävillä poliittisilla linjauksilla on myös merkittävä vaikutus tulevaisuuden kriisinsietokyvyn parantamisen kannalta. Kaikilta osin arvosana ei ole kiitettävällä tasolla.

Mukautuva oppimiskyky tärkeää

Koronakriisiä edeltävänä vuosikymmenenä, samalla kun resilienssi on nostettu poliittisen päätöksenteon avainsanaksi, ovat poliittiset päätökset todellisuudessa joiltain osin heikentäneet yhteiskunnan kokonaisresilienssiä. Osin tämä selittyy pitkään valtiontalouden hoitoa leimanneella tehostamis- ja leikkaushalukkuudella, mikä on näkynyt myös henkistä kriisinkestävyyttä normaalioloissa kasvattavien sivistyksen peruspalveluiden toimintaedellytyksien niukentumisena. Osin tämä on kuitenkin myös seurausta suppeasta tavasta ymmärtää resilienssi, jota olemme pyrkineet Valtioneuvoston kanslian vuonna 2019 julkaisemassa tutkimusraportissamme laajentamaan kolmiosaiseksi kokonaisresilienssin malliksi.

Suomen resilienssipolitiikka on toistaiseksi painottunut välittömään kriisinsietokykyyn. Henkisen kriisinsietokyvyn korostus on yksi osoitus tästä, kuten myös julkisen keskustelun painottuminen materiaalista varautumisen tasoa ilmentäviin suojavälineiden varastointimääriin. Taustalla on ollut oletus, että kriisin jälkeen voidaan palata ”normaalitilanteeseen”, mielellään vieläpä mahdollisimman nopeasti.

Pelkkä henkinen ja materiaalinen kriisinsietokyky – yhteiskunnan lujatekoisuus ja varautuminen – on kuitenkin vaillinainen tapa hahmottaa resilienssiä, ellei siihen lisätä myös yhteiskunnan mukautuvaa oppimiskykyä ja pitkän aikajänteen positiivista palautumista edistäviä piirteitä. Kyky sietää kriisin tai häiriötilanteen välittömiä haittavaikutuksia on välttämätön, mutta ei itsessään vielä riittävä resilienssin piirre. Prosessina resilienssi koostuu kriisin akuutin vaikutuksen sietokyvystä, sen jälkeisestä toimintakyvyn ylläpitämisestä sekä lopulta yksilöiden ja yhteisöjen valmiuksista oppia mukautumaan kriisin jälkeiseen uuteen tilanteeseen.

Koronakriisiin reagoitaessa onkin oleellista luopua oletuksesta, jonka mukaan onnistunut kriisinsietokyky ilmenee mahdollisimman nopeana paluuna kriisiä edeltäneeseen ”normaalitilaan”. Päinvastoin, Covid-19 pandemia on ymmärrettävä kriisinä, jonka aikana kertyneiden kokemusten kautta on mahdollista toteuttaa yhteiskunnan pitkän aikavälin kriisinsietokykyä vahvistavia uudistuksia. Myös kriisin alkusyihin on pyrittävä vaikuttamaan. Tämäkin on jo askel pois kriisiä edeltäneestä ”normaalitilanteesta”.

Tehokkuusajattelu kostautuu kriisissä

Yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden ja yleisen hyvinvoinnin kannalta on keskeistä, että kriisiin vastaamisen tavoitteet asetetaan akuutin kriisitilanteen ”kestämistä” pidemmälle ja korkeammalle. Kriisiä seuraavien toimenpiteiden tulee vahvistaa kykyämme kohdata seuraavia kriisejä. Tämä uudistava resilienssiulottovuus on erityisen tärkeä koronakriisin jälkihoidossa, sillä vastaavien häiriötilanteiden ja globaalien kriisien todennäköisyys on korkea myös tulevaisuudessa. Taloudellista äkkipysähdystä hoidettaessa emme saa sahata omaa oksaamme.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että on panostettava esimerkiksi keskeisten toimintojen päällekkäisiin varajärjestelmiin, eli toisteisuuteen.[1] Muun muassa terveydenhuollon sekä vesi-, energia-, ja elintarvikejärjestelmien toisteisuus takaa niiden kriisinaikaisen joustovaran. Siksi on kyettävä katsomaan tehokkuusajattelua pidemmälle. Minimiresursseilla normaalioloissa toimiva järjestelmä ei kykene reagoimaan nopeasti eteen tuleviin kriisi- ja häiriötilanteisiin, eikä tarvittavia kapasiteetteja voida yleensä luoda tyhjästä riittävän nopealla tahdilla. Ylitehostamisen todellinen hinta maksetaan kriisin tai häiriötilanteen sattuessa.[2]

Viime vuosikymmenten säästämisinto onkin jossain määrin kostautunut koronakriisissä. Voidaan nostaa esiin esimerkiksi terveyden­huolto­järjestelmän ja Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen leikkausten vaikutukset ennakointi- ja iskunkestokyvylle. Jatkossa panostuksia on taloudellisesta paineesta huolimatta lisättävä, sillä ilmastonmuutoksen, ympäristö- ja resurssiongelmien myötä terveydenhuoltojärjestelmää ja muita elintärkeitä toimintoja kuormittavat kriisit tulevat tulevaisuudessa lisääntymään.

Demokratia, eriarvoisuuden kitkeminen ja turvaverkot kannattelevat

Kriisiä seuraavan oppimis- ja mukautumisvaiheen ytimessä tulee olla paitsi välitöntä iskunkestävyyttä parantavien päällekkäisten varajärjestelmien kehittäminen erilaisten kriisiskenaarioiden kautta, myös laajemmin yhteiskunnan yleistä sitkoisuutta vahvistavat toimenpiteet. Näitä ovat tutkimusten mukaan demokraattisten toimintojen ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien kehittäminen, eriarvoisuuden kitkeminen, ja yhteiskunnan turvaverkkojen kehittäminen. Keskeisiä ovat koetun terveyden, lapsuuden turvan ja koulutuksen laadun takaaminen. Nämä hyvinvointivaltioon liitettävät tavoitteet vahvistavat luottamusta sekä yhteiskunnan keskeisiin instituutioihin että toisiin ihmisiin, mikä taas välittyy positiivisina vaikutuksina yhteiskunnan kokonaisresilienssiin.[3]

Lisäksi ilmasto-, resurssi- ja ympäristöturvallisuuden kysymykset vaikuttavat kasvavassa määrin koko poliittisen kriisinsietokyvyn alalla. Erilaiset ympäristöön ja resursseihin liittyvät häiriö- ja kriisitilanteet tulevat lisääntymään ja määrittämään politiikkaa kasvavassa määrin.

Koronakriisistä toipuminen ja ennen kaikkea resilienssin kasvattaminen tulevia kriisejä silmällä pitäen edellyttää isoja päätöksiä, joilla yhteiskunnan eriarvoisuutta puretaan samalla ekologiseen uudelleenrakentamiseen panostaen. Sekä eriarvoisuus että ympäristökysymykset ovat rakenteellisia ongelmia, joilla on suora vaikutus kriisinsietokykyyn. Tämän kaltaisia rakenteellisia ongelmia ei voi ratkaista kansalaisia vastuuttavilla ”aktiivisuustalkoilla”, jollaiselta ”Suomi toimii”-kampanja eittämättä hieman kuulostaa.

Uudenlaisten osallistumiskanavien kehittäminen voi palvella näitä tarkoitusperiä osana laajempaa panostusta esimerkiksi eriarvoisuuden purkamiseen, mutta se ei voi jäädä kosmeettisen ”osallistamisen” tasolle. Myös kriisin jälkeisessä palautumis- ja uudelleenrakentamisprosessissa on keskeistä huolehtia kansalaisten aidoista vaikutusmahdollisuuksista. Kansalaisten tarvetta poliittiseen vaikuttamiseen ja aitoon yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen myös kriisiaikoina ei tulisi vähätellä, sillä tämä heijastuu myös kriisin jälkeisen jälleenrakennusvaiheen oikeudenmukaisuuden kokemuksiin. Kuten Yhteiskunnan turvallisuustrategiassakin todetaan: henkisen kriisinsietokyvyn perusta luodaan normaalioloissa.

Kestävää taloutta ja tutkimusta

Koska sekä eriarvoisuuden vähentäminen että ekologiseen kriisiin vastaaminen ovat politiikkaa tulevina vuosina määrittäviä tekijöitä, on niitä hyödyllistä käsitellä osana samaa kokonaisuutta. Talouspolitiikkaa tulisi tarkastella monialaisesti, yhteiskunnalliset ja ekologiset tekijät huomioiden. On kehitettävä hyvinvointia, joka ei rakennu yksinomaan talouskasvun varaan. Tämä ajatus määrittelee muun muassa BIOS-tutkimusyksiön ekologisen jälleenrakentamisen ajatusta.

Toinen esimerkki tarvittavasta uudesta talousajattelusta on Kate Raworthin kehittämä ”donitsitaloustiede”, jonka keskiössä on talouspoliittisten päätösten sovittaminen yhteiskunnallisen ja ekologisen kantokyvyn väliin. Tavoitteena on yhteiskunnallisesti kestävä siirtymä kohti taloudenpitoa, jossa taloutta kannattelevat luonnonjärjestelmät huomioidaan täysipainoisesti. Ajatuksen täytäntöönpanoa alettiin juuri kokeilla Amsterdamissa. Myös Suomessa olisi syytä harkita vastaavia kokeiluja.

Valtiohallinnon viestintästrategiana ”Suomi toimii” -kampanjasta on aistittavissa pyrkimys uudistaa viranomaisviestintää. Tämä onkin tärkeä suunta, ennen kaikkea siksi, että nykyisessä ”informaation sekasorrossa” viranomaisviestinnän on kyettävä aiempaa paremmin tekemään päätöksenteon tietoperusta näkyväksi ja ymmärrettäväksi kansalaisyhteiskunnalle. Pelkkä viestintä ei tietenkään riitä, mikäli tiedontuotanto ei toimi. Viime vuosia määrittänyt yliopistollisen perustutkimuksen ja sektoritutkimuslaitosten (mukaan lukien THL) rahoituksen heikentämisen strategisten hankkeiden hyväksi voidaan katsoa heikentäneen Suomen kykyä tuottaa pitkän tähtäimen ennakoivaa tietoa.

YTT Ari-Elmeri Hyvönen (Jyväskylän yliopisto) on politiikan tutkija, joka on perehtynyt muun muassa resilienssiin, faktojen merkitykseen demokratiassa ja politiikan teoriaan.

YTM Tapio Juntusen tutkimuskohteisiin lukeutuvat resilienssin lisäksi Suomen ydinase-, turvallisuus- ja ulkopolitiikka, joista hän valmistelee väitöskirjaa Tampereen yliopistossa. Hän myös työskentelee yliopisto-opettajana Tampereen yliopiston ”Security and Safety Management” -maisteriohjelmassa.

Hyvönen ja Juntunen olivat pääkirjoittajina ”Kokonaisresilienssi ja turvallisuus: tasot, prosessit ja arviointi” -raportissa, joka ilmestyi valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarjassa vuonna 2019.

Viitteet

[1] Tierney, Kathleen & Bruneau, Michael (2007): Conceptualizing and Measuring Resilience: A Key to Disaster Loss Reduction. TR News May-June 2007.
[2] Walker, B. H. & Salt, D. (2006): Resilience Thinking: Sustaining Ecosystems and People in a Changing World. Washington: Island Press.
[3] Cacioppo, JT, Reis HT, Zautra AJ (2011): Social Resilience: The Value of Social Fitness With an Application to the Military. American Psychologist, 66, 43–51.