Ay-liikkeen tulevaisuusdebatissa ei tule unohtaa onnistumisia

Kirjoittaja Antti Alaja Antti Alaja

Debatti ay-liikkeen toimintatapojen vanhentuneisuudesta ja kriisistä käynnistyi taas tällä viikolla YLE-uutisten haastattelun kautta. Tamperelaisprofessori Harri Melinin haastattelussa esittämiin huomioihin on helppo yhtyä: ay-liikkeen jäykät toimintatavat eivät sovi helposti yhteen sosiaalisen median rytmin kanssa, ja ay-liikkeellä on iso haaste saada yksilölliset ja korkeakoulutetut työntekijät organisoitumaan. Talouden globalisaatio on myös syönyt kansallisten ay-liikkeiden vaikutusvaltaa.

Vihreä vaikuttaja Tuomas Saloniemi jatkoi keskustelua blogikirjoituksellaan. Saloniemen mukaan ay-liike ei osaa viestiä, ja se on sisäisesti liian hajanainen. Saloniemen mukaan ay-liike tekee ahdasta eturyhmäpolitiikkaa, josta puuttuu täysin oikeudentunto tai solidaarisuus eikä se ole pysynyt lainkaan työelämän muutoksen mukana. Saloniemen johtopäätös on se, että ay-liikkeen tulee muuttua tai kuolla.

Rakentavan kriittinen keskustelu ay-liikkeestä on tietysti tervetullutta. Minusta ay-liikkeen keskusjärjestöistä yksittäisiin liittoihin pitäisi selkeämmin ajaa keynesiläistä työllisyyspolitiikkaa, pyrkiä oikeasti tekemään jotain tutkijoiden ja freelancereiden sosiaaliturvan hyväksi ja pystyä organisoimaan maahanmuuttajataustaisia työntekijöitä aktiivisemmin. Tai saada runsaista viestintäresursseistaan enemmän irti ja kertoa tehokkaasti siitä, mitä ay-liike oikeastaan tekee juuri sinun hyväksesi.

Ay-liikkeestä käytävässä keskustelussa, jossa on ollut pitkään muodikasta kritisoida kapeaa ”eturyhmäpolitikointia” tai ”saavutettujen etujen ajamista”, kuitenkin unohtuu liian usein se, että kaikista puutteistaan huolimatta ay-liike on kuitenkin onnistunut monissa avainkysymyksissä. Tämä näkökulma korostuu erityisesti, jos Suomen ay-liikkeen lähihistoriaa vertaa muihin maihin, esimerkiksi Saksaan tai Iso-Britanniaan.

Ensinnäkin suomalaisen ay-liike on pystynyt kolmikannan kautta sitoutumaan kompromisseihin tai konsensukseen. Siksi Suomi lasketaan edelleen sosiaalisen korporatismin maaksi. Vertailun vuoksi Britanniassa 1970-luvun lakkoherkän ja konfliktihakuisesti toimivan ay-liikkeen toiminta johti korkeaan inflaatioon ja epävakauteen, jonka seurauksena Margaret Thatcherille tarjoutui 1980-luvulla mahdollisuus murskata ay-liikkeen valta ja heikentää hyvinvointivaltiota.

Toinen selkeä onnistuminen koskee sitä, että ay-liike on myös pystynyt sinnikkäästi pitämään kiinni korkeasta järjestäytymisasteesta ja yleissitovista työehtosopimuksista, ja täten patoamaan palkkaköyhyyden ja palkkaerojen kasvua Suomessa. Saksassa taas työehtosopimusten yleissitovuus alkoi heiketä 1990-luvulla Saksan yhdistymisen jälkeen ja yksityiselle ja julkiselle palvelusektorille alkoi muodostua uusi palkkaköyhien luokka. Kehitystä veivät entisestään huonoon suuntaan myös punavihreän hallituksen 2000-luvun alun reformit, jotka vauhdittivat Saksan työmarkkinoiden jakautumista hyvien työehtojen vientisektoriin ja matalapalkkaiseen palvelusektoriin.

Kuten esimerkiksi brittiläisen Resolution Foundation -ajatuspajan tutkimuksesta käy ilmi, Suomessa ei ole koettu ilmiötä, jossa ”tavallisten duunarien” mediaanipalkkojen kehitys olisi radikaalisti irtikytkeytynyt talouden tuottavuuden kehityksestä.  Myöskään palkkaerot eivät ole kasvaneet Suomessa useimpien OECD-maiden vauhtia. Pieni- ja keskituloisten palkat ovat olleet Suomessa edelleen mekanismi, jonka kautta talouden arvonlisäys on levinnyt yhteiskuntaan.