Berliinin tasavalta ja muuttuva viisipuoluejärjestelmä
Antti Alaja kirjoittaa Saksan ajankohtaisesta poliittisesta tilanteesta kesäkuussa 2010.
Artikkeli
Saksa sai uuden hallituksen viime syksynä sosialidemokraattien kärsiessä historiallisen vaalitappion. Angela Merkelin kristillisdemokraattien (CDU/CSU) hallituskumppaniksi nousivat FDP:n uusliberaalit Guido Westerwellen johdolla, joka sai uudessa hallituksessa ulkoministerin salkun. Yksitoista hallitusvuotta, kiistellyt hyvinvointivaltiouudistukset ja jääminen juniorikumppanin rooliin Merkelin hallituksessa pudottivat sosialidemokraattien kannatuksen yli 40 prosentista 23 prosenttiin. Toisaalta myös kristillisdemokraattien kannatus heikkeni ja vuoden 2009 vaalit ilmensivät uuden viisipuoluejärjestelmän vakiintumista Saksassa. Suurten kansanpuolueiden aika näyttää olevan Saksassa ohi.
Historiallinen vaalitappio ajoi sosialidemokraatit (SPD) vaihtamaan johtokaartinsa lähes kokonaan. Puheenjohtajaksi valittiin entinen ympäristöministeri Sigmar Gabriel. Karismaattinen ja puhujanlahjoistaan tunnettu Gabriel koetaan erinomaiseksi oppositiojohtajaksi, sillä hän vakuuttaa esiintymisillään. Gabrielin tyyli eroaa radikaalisti entisestä ulkoministeristä ja kansleriehdokkaasta Frank-Walter Steinmeierista, joka tunnetaan enemmänkin virkamiestyyppinä. Gabriel ja Steinmeier muodostavat tällä hetkellä yhdessä SPD:n johtokaksikon, sillä Steinmeier toimii edelleen parlamenttiryhmän puheenjohtajana. Puoluesihteerinä toimii Andrea Nahles puolueen vasemmalta laidalta, joka kielii uudesta yhtenäisyydestä oppositiopuolueessa.
SPD:n johto on aloittanut puolueen avaamisen sisällöllisten työpajojen kautta, joiden toivotaan houkuttelevan uusia ajatuksia ja ihmisiä puolueeseen. Puolueen avaamisessa ollaan onnistuttu joidenkin arvioiden mukaan kohtalaisen hyvin ja gallupkannatus on onnistuttu vakauttamaan 27 prosentin tietämille. SPD:n suuri haaste koskee kuitenkin puolueen peruskannattajien luottamuksen palauttamista ja tässä kohtaa joudutaan arvioimaan radikaalisti uusiksi vuosien 1998–2009 hallituspolitiikkaa. Sosialidemokraattien talous- ja sosiaalipolitiikka koettiin monien puolueen kannattajien puolesta epäoikeudenmukaiseksi. Vasemmistopuolue Die Linken perustaminen ja sen kannatuksen vakiintuminen voidaan nähdä suorana seurauksena läntisen Saksan sosialidemokraattien pettymisestä Schröderin Neue Mitte -politiikkaan.
Kiistellyin kysymys koskee edelleen Hartz IV -työmarkkinauudistuksia. Gabrielin johdolla SPD on tehnyt jo muutamia myönnytyksiä kriitikoille vaatimalla ansioihin perustuvan työttömyysturvan keston pidentämistä, perusturvaan liittyvien tiukempien ehtojen löyhentämistä sekä minimipalkkaa Saksan työmarkkinoille. Toiseksi suuren koalition päätös nostaa eläkeikä 67 vuoteen on edelleen äärimmäisen kiistelty varsinkin Saksan ay-liikkeen piirissä, joten uudella puoluejohdolla on suuria paineita miettiä myös eläkepolitiikan linjaa uusiksi. Veropolitiikassa Gabrielin johtama puolue vaatii nyt varallisveron palauttamista ja suurien tulojen ja omaisuuden aiempaa tiukempaa verottamista.
Viisipuoluejärjestelmän vakiintuminen ja FDP:n radikaali uusliberalismi rajannevat SPD:n hallitusvaihtoehdot liittovaltiotasolla lähivuosina suureen koalitioon kristillisdemokraattien kanssa tai puna-puna-vihreään hallitusvaihtoehtoon. SPD:n kannatuksen romahtaminen Merkelin ensimmäinen hallituksessa todensi, että pienemmän hallituskumppanin on vaikeaa, ellei mahdotonta, profiloitua näkyvän liittokanslerin varjossa. Tästä syystä on epätodennäköistä, että SPD:llä olisi haluja lähteä uudestaan krististillisdemokraattisen liittokanslerin hallitukseen. Sosialidemokraattisesta näkökulmasta realistisimmalta hallitusvaihtoehdolta seuraavissa liittopäivävaaleissa näyttääkin siis puna-puna-vihreä -vaihtoehto, jolla on tällä hetkellä gallupeissa enemmistö. Esimerkiksi TMS Emnidin gallupissa kesäkuussa sosialidemokraatit saavuttivat 27 prosentin, vihreät 15 prosentin ja vasemmistopuolue 13 prosentin kannatuksen.
¨
Käytännössä puna-puna-vihreän -koalition toteutumisen edessä on vielä monta mutkaa. Sinällään SPD:n uudet kriittisemmät näkemykset Schröderin aikakauden politiikasta avaavat mahdollisuuksia yhteisen talouspolitiikan hahmottelemiseen vasemmistopuolueen kanssa. Toinen kysymys kuitenkin koskee ylipäätään vasemmistopuolueen kompromissialttiutta hallitusvastuussa, sillä puolue kerää Saksan poliittisessa järjestelmässä länsipuolen protestiääniä. Saksan liittopresidentin Horst Köhlerin hiljattainen shokki-ilmoitus erota ajoi Merkelin hallituksen kriisiin, johon SPD ja vihreät vastasivat nimeämällä Merkelin ehdokkaan Christian Wolffin (CDU) vastaehdokkaaksi Joachim Gauckin, joka oli DDR:n ajan kansalaisoikeusaktivisti ja kerää paljon kannatusta myös hallituspuolueiden piirissä. SPD:n ja vihreiden Gauck osoittautui kuitenkin mahdottomaksi ehdokkaaksi vasemmistopuolueelle, sillä hän toimi koko 1990-luvun ajan Stasi-arkistojen ja -asiakirjojen hallinnoijana Saksan hallituksen nimeämänä. Puna-puna-vihreän koalition rakentaminen ei myöskään onnistunut hiljattain Saksan suurimmassa osavaltiossa Nordrhein-Westfalenissa, jossa Merkelin kristillisdemokraatit hävisivät, mutta punavihreä enemmistö olisi vaatinut vasemmistopuoluetta. Nyt uudet osavaltiovaalit näyttävät todennäköisimmältä vaihtoehdolta.
Punavihreän blokin kannalta Saksan vihreiden tulevien vuosien ideologinen kehitys on tärkeä kysymys, sillä vihreiden kannatus on useimmissa mielipidetiedusteluissa yli 15 prosenttia. Saksan vihreissä on pitkä ja vahva antiautoritäärisen vasemmistolaisuuden perinne, joka syntyi opiskelijaradikaalin ns. 68er -sukupolven myötä. Saksassa vihreät preferoivat edelleen yhteistyötä sosialidemokraattien kanssa, mutta päinvastaisestakin on esimerkkejä, sillä Hampurissa ja Saarlandissa osavaltioissa vihreät ovat kristillisdemokraattisessa mustavihreässä hallituksessa.
Piilevänä trendinä näyttää saksalaisissa suurissa kaupungeissa olevan Suomen pääkaupunkiseudun kaltainen kehitys, jossa keskustaoikeistolaiset ja vihreät cityliberaalit löytävät identiteettipoliittisissa kysymyksissä helposti toisensa. Sinivihreisiin hipstereihin viitataan Saksassa käsitteellä Neue Bürgerlichkeit. Sinivihreän hipsteriyden trendiä vihreissä vahvistavat FDP:n radikaaliin oikeistolaiseen politiikkaan pettyneet nuoret kaupunkilaiset, jotka pohtivat seuraavissa vaaleissa vihreiden äänestämistä. Toisaalta on vaikea kuvitella, että cityliberaali individualistinen erottautumisen profiili ja suuntautuminen oikeistoyhteistyöhön olisi suomalaiseen tapaan ongelmaton valinta Saksan vihreille, sillä koko puolue ponnistaa kriittisen vasemmiston perinteestä.
Kristillisdemokraattien ja FDP:n hallitus on aloittanut katastrofaalisesti. Kristillisdemokraattien kannatus on lähellä 30 prosenttia ja FDP on vaarassa jäädä alle 5 prosentin äänikynnyksen. Kyselyissä valtaosa saksalaisista on tyytymättömiä hallituksen toimintaan. Hallituksen huonon menestyksen takana piilevät enemmän sen sisäiset jännitteet kuin oppositiopolitiikan erinomaisuus. FDP on jumittunut ideologiseen veronalennusohjelmaansa talouskriisin keskellä, jossa julkisen talouden tasapainottaminen vaatii myös merkittäviä veronkorotuksia. FDP:n politiikka ymmärretään julkisuudessa erityisintressien puolustamiseksi (Klientelpartei) yleisen hyvän kustannuksella. Toisaalta moni CDU/CSU:n pääministereistä on ilmaissut julkisesti tyytymättömyytensä Angela Merkelin johtamistapaan ja linjaan. Moni pääministereistä kaipaa sosiaalisempaa linjaa hallitukselta. Jos Merkel ja FDP jatkavat kompurointiaan, myös uudet liittopäivävaalit näyttävät mahdollisilta.
Puna-puna-vihreän allianssin rakentaminen on vasta alkuvaiheessa Saksassa, vaikka kyseisellä blokilla on tällä hetkellä enemmistö gallupeissa. Allianssin toteutuminen tarkoittaisi oikeisto-vasemmisto -näkökulman vahvistumista EU:n suurimmassa maassa. Toinen, epätodennäköisempi vaihtoehto on, että kristillisdemokraatit ja vihreät aloittavat cityliberaaliuteen perustuvan hallitusyhteistyön, jos sosialidemokraatit eivät kerää tarpeeksi ääniä ensi liittopäivävaaleissa. Kolmas, varsin epätodennäköinen skenaario on, että FDP vaihtaa koko johtonsa ja palaa vanhoille vasemmistoliberaaleille juurilleen, joka avaa mahdollisuudet liikennevalokoalitioon sosialidemokraattien ja vihreiden kanssa.
Antti Alaja