Demokratia edellyttää valtionrakennuksen loppuun saattamista
Euroopan lähialueilla on viime vuosina kuohunut, kun kansa toisensa jälkeen on noussut vaatimaan demokratiaa. Valitettavasti useimmissa näissä maissa vaatimukset demokratiasta eivät ole johtaneet demokratisoitumiseen vaan valtataisteluihin ja yhteiskunnalliseen epävakauteen tai jopa sisällissotaan. Ironista kyllä demokratian kysyntä on usein vienyt mennessään vakauden.
Ajankohtaisin tapaus on tietysti Ukraina, joka tarjoaa itse asiassa varsin oppikirjamaisen esimerkin demokratian, valtion ja kansan tai tässä tapauksessa kansojen suhteesta. Demokratiateoreetikkojen Juan J. Linzin ja Alfred Stepanin mukaan demokratisoitumisessa oletetaan olevan kysymys epädemokraattisen hallinnon haastamisesta ja uuden legitiimin järjestelmän perustamisesta. Usein kuitenkin demokratian kriiseihin liittyy erimielisyyttä valtiollisista elementeistä: valtion rajoista, kansallisesta identiteetistä ja siitä, keitä valtio edustaa. Demokratisoituminen ei voi onnistua valtionrakennuksen ollessa keskeneräinen tai kun asemaa itsenäisenä valtiona ei ole ratkaistu.
Teoria osoittaa selitysvoimansa Ukrainan lisäksi myös Länsi-Balkanille, joka kuuluu Euroopan ulkosuhteiden painopistealueisiin. Huolimatta vuosia kestäneestä tuesta, demokratisoituminen ja EU:n integraatioprosessi etenevät hitaasti, ja joidenkin alueen maiden kohdalla ne eivät etene ollenkaan. Toki Kroatia, josta tuli EU:n jäsenmaa heinäkuussa 2013 on tässä merkittävä poikkeus.
Huonoimmalta tilanne näyttää poliittisesti jakautuneessa Bosnia-Herzegovinassa, jossa ei päästä yhteisymmärrykseen perustuslain uudistamisesta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi päätöksensä Sejdic-Finci tapauksessa, ja EU vaatii sen toimeenpanoa vähemmistöjen syrjinnän poistamiseksi. Bosnia-Herzegovinan poliittiset johtajat eivät kuitenkaan ole löytäneet asiasta sopua, ja näin ollen EU on keskeyttänyt maan IPA- tuen (liittymistä valmisteleva tukiväline) maksamisen.
Kosovon ja Serbian kohdalla tilanne näyttää jo valoisammalta, koska maat ovat edistyneet suhteidensa normalisoimisessa, mikä on molempien maiden kohdalla keskeinen EU-jäsenyyden edellytys. Kaikki EU-myönteiset puolueet Serbiassa ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että vaikka myönnytyksiä tehdään, ei Kosovon itsenäisyyttä tunnusteta.
Surullisin tapaus lienee kuitenkin Makedonia, joka vielä 2000-luvun alussa oli hyvässä vauhdissa sekä EU- että Nato-integraatiossaan. Se oli toimeenpannut vuoden 2001 konfliktin jälkeen Ohridin rauhansopimuksen ehtoja parantamalla vähemmistöjen oikeuksia institutionaalisella tasolla. Makedoniaa pidettiin pitkään malliesimerkkinä alueella etnisten suhteiden hoitamisesta. Myös Kosovo seurasi Makedonian esimerkkiä omien etnisten suhteiden järjestämiseksi.
Vuonna 2008 Naton kokouksessa Bukarestissa Kreikka kuitenkin esti Makedonian Nato-jäsenyyden käyttämällä veto-oikeuttaan. Kreikan ja Makedonian välejä hiertää ratkaisematon nimikiista, sillä Kreikka ei hyväksy Makedonian virallista nimeä (Makedonian tasavalta), sillä Kreikalla on Makedonia-niminen maakunta. Vuoden 2008 Nato-kokouksen jälkeen EU:n komissio on suosittanut viisi kertaa EU-jäsenyysneuvotteluiden aloittamista Makedonian kanssa, mutta käytännössä Kreikka estää Makedonian integraation edistymisen.
Nato- ja EU-integraation pysähtymisellä on ollut valitettavia seurauksia. Useat Makedonian kansalaisyhteiskunnan aktivistit ovat sitä mieltä, että maan demokratian tila huononi merkittävästi kyseisen Nato-kokouksen jälkeen. Nyt vuoteen 2014 mennessä yhteiskunta on laajamittaisesti politisoitu, poliittinen korruptio rehottaa, sananvapaus on kaventunut, maassa on järjestetty useat vilpilliset vaalit ja toisinajattelijoita vaiennetaan pelolla.
Nämä ja muut autoritaarisen nykyhallituksen kyseenalaiset toimet eivät kuitenkaan juuri nouse esiin EU:n komission vuosittain antamissa edistysraporteissa, joita toimitetaan EU:n hakijamaista ja potentiaalisista hakijamaista. Ikävät asiat on lakaistu maton alle. Joidenkin mielestä siksi, ettei Kreikka saisi niistä lisää sytykettä maan EU-jäsenyyden estämiseen.
Makedonian vallanpitäjät osaavat esittää EU-jäsenyyden edellyttämän maan nimen vaihtamisen myös Kreikalle sopivaksi hyvin epäedullisella tavalla. Pääministeri on esittänyt mahdollisesta nimen vaihtamisesta kansanäänestystä, ja tällöin nimen muuttamisen hinnaksi muodostuu makedonialaisten identiteetti. Lienee selvää mikä tällaisen kansanäänestyksen tulos tulisi olemaan.
Tosiasiassa ratkaisematon nimikiista toimii hyvänä suojamuurina kaikille osapuolille. Kiistan vuoksi ei Makedonian autoritaarisen hallinnon eikä myöskään EU:n tarvitse kantaa vastuuta ja ryhtyä todellisiin toimiin maan demokratian tilan parantamiseksi. Kärjekkäin kriitikko Makedonian tilanteessa onkin ollut EU:n sijaan Yhdysvallat, joka raporteissaan välittää maan tilanteesta avoimen kriittistä kuvaa.
EU:n onnistumisessa Länsi-Balkanin demokratisoimisessa on kyseessä unionin uskottavuus. Kun nyt useammassa kulmassa unionin lähialueilla kuohuu, EU:n merkitys ulkopoliittisena toimijana korostuu. Jos unioni yhdessä Yhdysvaltojen kanssa ei onnistu omalla takapihallaan, miten ne voisivat onnistua muualla maailmassa.
Lähde: Juan J. Linz & Alfred Stepan (1996), Problems of Democratic Transition and Consolidation Southern Europe, South America, and Post-communist Europe. The John Hopkins University Press. Baltimore.