Demokratian tukeminen on aina poliittista
Demokratian tukeminen on edelleen vahvasti eurooppalaisella agendalla huolimatta talouskriisistä ja laimentuneesta innostuksesta 90-luvun demokratian edistämisen nousukauden jälkeen. Tämä näkyy EU-politiikassa eurooppalaisen demokratiarahaston (European Endowment for Democracy) perustamisena.
Rahaston tehtävänä on tukea EU:n naapuruuspolitiikan piiriin kuuluvissa maissa demokratiatyötä tekeviä kansalaisjärjestöjä ja liikkeitä kuin myös yksittäisiä aktivisteja ja toimittajia. Edellytyksenä on, että hyödynsaajat pitävät kiinni demokratian ja ihmisoikeuksien ydinarvoista ja hyväksyvät väkivallattomuuden periaatteen.
Demokratian tukeminen on noussut korostuneesti esiin myös suomalaisella kehityspoliittisella agendalla. Demokratia ja ihmisoikeudet ovat uuden kehityspoliittisen ohjelman keskeiset periaatteet.
Uutta vauhtia ja kiinnostusta demokratian tukemiseen toi epäilemättä historialliset arabikevään kansannousut, jotka ovat vahvistaneet uskoa demokratian kysynnälle. Länsimaiset toimijat ovat käynnistäneet projektin jos toisenkin Pohjois-Afrikan maissa.
Alueella on kuitenkin omat haasteensa demokratian juurruttamiseksi, joiden käsittely nostaa pintaan perustavanlaatuisia kysymyksiä demokratian edistämisen periaatteista ylipäätään. Näitä kysymyksiä olisi hyvä pohtia, ei vain Pohjois-Afrikassa vaan missä tahansa missä demokratian edistämistä harjoitetaan.
Keskeisin kysymys kuuluu, millaista demokratiaa edistetään. Ja toiseksi, miten sitä edistetään. Aihetta on käsitellyt laajasti professori Milja Kurki Aberystwythin yliopistosta. Hänen tutkimuksensa osoittavaa, että vaikka demokratia on kiistanalainen ja monimerkityksellinen käsite, tätä ei kuitenkaan demokratian edistämisessä ole tähän mennessä huomioitu. Sen sijaan demokratian edistämisessä uskotaan yksioikoisesti ’liberaaliin demokratiaan’. (Kurki 2010.)
Liberaalin demokratian hegemonia
Liberaalin demokratiakäsityksen mukaisesti demokratian tukijat käsittävät demokratian usein erilliseksi poliittisten oikeuksien ja kansalaisoikeuksien järjestelmäksi, joka määrittelee poliittisten toimijoiden ja kansalaisten välisen suhteen. Tämä luo illuusion siitä, että politiikan ja talouden alueet olisivat toisistaan irrallisia. Kuitenkin kaikki demokratian versiot sisältävät lähtökohtaisesti olettamuksen demokratian, talouden ja markkinoiden välisestä suhteesta. Liberaali demokratia korostaa poliittisia vapauksia, vaaleja ja taloudellista vapautta. (Bridoux, Hobson & Kurki 2012, 2, 7.)
Liberaalin diskurssin hegemonia näkyy demokratian edistämisessä myös avun jakamisen mekanismeissa. Monet demokratian tukijat ovat siirtyneet kohti neutraaleja ja teknisiä instrumentteja. Demokratiatuen vastaanottajilta edellytetään ’vaikutusten’ ja ’tuloksellisuuden’ osoittamista. Demokratian edistymisen mittaaminen ja arvioiminen ei kuitenkaan aina ole ihan yksinkertaista, ja se vie tilaa keskusteluilta demokratian merkityksestä ja käytännöistä (Bridoux, Hobson & Kurki 2012, 5, 7.)
Demokratian selvästi liberaalinen arvolataus ei vielä aiheuta vastustusta eikä välttämättä edes nouse esiin useimmissa EU:n hakijamaissa tai potentiaalisissa hakijamaissa, joissa myös toimivat useat demokratiaa tukevat tahot sekä Euroopasta että Yhdysvalloista. EU:n pyrkijät ilmaisevat tahtonsa sitoutua EU:n edustamiin liberaalin demokratian arvoihin kuten sananvapauteen jo jäsenyyttä tavoitellessaan.
Sen sijaan esimerkiksi arabikevään läpikäyneissä maissa demokratian tilanne ja tulevaisuus on avoinna kilpailevien käsitysten vuoksi. Timo Behr ja Aaretti Siitonen kirjoittavat artikkelissaan Building Bridges or Digging Trenches? Civil Society Engagement after the Arab Spring haasteista, joita vallankumouksen läpikäyneiden arabimaiden kansalaisyhteiskunnilla on edessään.
Kansalaisyhteiskunnat näissä maissa ovat yhä jakaantuneempia. Kaikista ilmeisin jakolinja on maallisten ja uskonnollisten ryhmien välillä, muu jakautuminen tapahtuu etnisten, alueellisten ja heimoidentiteettien perusteella. Ryhmillä on omat kilpailevat poliittiset projektinsa, ja nämä usein yhteen sopimattomat projektit ovat lisänneet epäluottamusta, mikä on vaikeuttanut kansalaisyhteiskunnan roolia demokratian rakentamisessa ja siirtymäprosessien ohjaamisessa. (Behr & Siitonen 2013, 16-17.)
Ulkomainen rahoitus tulee aina tietyn poliittisen agendan mukaisesti, olipa kuinka puolueetonta tahansa, ja sillä on vaikutusta millainen kokoelma organisaatioita jatkaa toimintaansa. Länsimaisilla ja islamistisilla järjestöillä on omat rahoittajansa. Länsimaiset toimijat ovat jatkaneet keskittymistä liberaaleihin ydinkysymyksiin, vaikka ovatkin sitoutuneet ”uusiin toimijoihin”. (Behr & Siitonen 2013, 18.)
Toimijat Tunisiassa ja Egyptissä ovat kertoneet, että eurooppalaisesta näkökulmasta demokraattista agendaa ajavien poliittisten puolueiden tai kansalaisjärjestöjen tukeminen ei sinänsä johda suuriin muutoksiin, koska ne ovat vähemmistönä näissä maissa. Esimerkiksi tällaisten poliittisten puolueiden kannattajat koostuvat usein suurten kaupunkien älymystöstä, ja niillä on vaikeuksia saavuttaa kansan keskuudessa suurta suosiota.
Tähän he ovat kertoneet olevan montakin syytä. Yhtäältä ihmisillä ei ole tietoa demokraattisen kansalaisuuden ja poliittisen järjestelmän merkityksestä. He eivät ymmärrä termien sisältöä, koska heillä ei asiasta kokemusta. Toisaalta liberaalin demokratian ydinarvot niin kuin esimerkiksi poliittiset vapaudet eivät myöskään ole niiden ihmisten agendalla ensimmäisenä, jotka kamppailevat päivittäisistä perustarpeista.
Demokratiatyössä siirryttävä ”neutraalista” pluralistiseen demokratiakäsitykseen
Mitä sitten pitäisi tehdä? Pitäisikö demokratian tukemisesta luopua? Professori Milja Kurjen mukaan ei, vaan demokratian edistämisessä tulisi huomioida demokratian käsitteen kiistanalaisuus ja toisistaan eroavat kontekstit, joissa demokratiatyötä tehdään (Kurki 2010).
Liberaali demokratia ei ole neutraali demokratian malli vaan yksi muiden joukossa. Liberaali demokratia, sosialidemokratia, osallistuva demokratia, globaali demokratia ja radikaali demokratia eroavat näkemyksissään siitä, miten yhteiskunta on järjestetty ja miten demokratiat toimivat. Niillä on myös eroavat käsitykset demokratian normatiivisista perusteista. Mallit eivät kuitenkaan välttämättä ole toisiaan poissulkevia. (Kurki 2010, 373, 378.)
Demokratian toimijat voivat olla moninaisempia kuin on ajateltu, ja esimerkiksi maanviljelijöiden ja ammattiyhdistysten toimijoiden vaatimuksia ei-liberaaleista demokratian muodoista ei aina huomioida (Bridoux, Hobson & Kurki 2012, 3). Myös demokratian käytäntöjen toiminta-areenat ovat laajempia kuin on ajateltu. Demokratian muotoja ovat myös käytännöt paikallisyhteisöissä, työpaikoilla kuin globaalissa kansalaisyhteiskunnassa. (Kurki 2010, 377.)
Demokratian edistämisessä toimijoiden pitäisi avata keskustelu demokratian merkityksistä ja ottaa demokratiatyöhön dialogiin perustuva lähestymistapa, jolloin demokratiaa edistetään eri tasoilla ja monin tavoin. Tämä auttaisi myös demokratian tukijoita ymmärtämään kohdemaiden asenteita demokratiaa kohtaan. Pluralistisen ja kontekstuaalisen lähestymistavan myötä voitaisiin puhua demokratiadialogista demokratian edistämisen sijaan. (Kurki 2010, 381, 383.)
Eurooppalaisen demokratiatyön muodot ja hyödynsaajajoukot ovat toki moninaiset ja ulottuvat yhä laajempiin väestöryhmiin sisältäen muun muassa niin alueellisen ja ruohonjuuritason kuin ammattiyhdistysliikkeen toimijoitakin. Samaan aikaan kuitenkin ovat tendenssit epäpoliittisuuden ja neutraalisuuden vaatimuksesta lisääntyneet.
Esimerkiksi Euroopan demokratiarahastoa perustettaessa ei ollut ollenkaan selvää, että rahasto tukisi poliittisia puolueita. Näin kuitenkin lopulta päätettiin, koska komission lehdistötiedotteen mukaan ”poliittiset puolueet ovat ratkaiseva tekijä onnistuneissa demokraattisissa muutoksissa”. (Demdigest 2013.)
Ehkäpä olisi kaikkien – demokratiatoimijoiden, hyödynsaajien ja rahoittajien – etujen mukaista, että tunnustettaisiin avoimesti demokratian ideologinen ja poliittinen luonne. Silloin vastattaisiin kysymyksiin, millaista demokratiaa tukijoilla on tarjolla, ja toisaalta millaiselle demokratialle on kysyntää ja miksi. Epäpoliittisen, ei-ideologisen ja neutraalin demokratian edistämisen pyrkimykset ovat epärealistia eivätkä vakuuta vastaanottajia. (Bridoux, Hobson & Kurki 2012, 7.)
Demokratian edistämisen epäpolitisoimiseen liittyy samat vaarat kuin muuhunkin poliittisten päätösten tai toimenpiteiden poliittisuuden kieltämiseen; luodaan yhden totuuden todellisuus, jota on vaikeaa kyseenalaistaa. Koska demokratian edistämisellä pyritään mitä suurimmassa määrin yhteiskunnalliseen kehitykseen, pitää sen suunta ja vaihtoehdot sekä keinot avata avoimelle keskustelulle. Kehityksen taustalla on aina arvovalinnat.
Lähteet:
Behr, Timo & Siitonen, Aaretti (2013), Building Bridges or Digging Trenches? Civil Society Engagement after the Arab Spring. FIIA Working Paper January 2013. Ulkopoliittinen instituutti.
Bridoux Jeff, Hobson, Chistopher & Kurki, Milja (2012), Rethinking Democracy Support. Policy Paper. September 2012.
Kurki, Milja (2010), Democracy and Conceptual Contestability: Reconsidering Conceptions of Democracy in Democracy Promotion. International Studies Review (2010) 12. 362-386. Pre-review version available here.
’Europe’s Endowment for Democracy ‘entering unchartered territory’. Demdigest. February 15, 2013.