Eero Vuohula: Ranskassa vanhan vallan kumous

Emmanuel Macronin maanvyörymävoiton takana on pitkään muhinut ja nyt pintaan noussut suuttumus ”poliittiseen luokkaan”. Ranskalaiset ovat kyllästyneet vanhoihin poliitikkoihin, heidän etuoikeuksiinsa ja korruptioskandaaleihinsa.

Kirjoittaja Kalevi Sorsa -säätiö Kalevi Sorsa -säätiö

Emmanuel Macronin maanvyörymävoiton takana on pitkään muhinut ja nyt pintaan noussut suuttumus ”poliittiseen luokkaan”. Ranskalaiset ovat kyllästyneet vanhoihin poliitikkoihin, heidän etuoikeuksiinsa ja korruptioskandaaleihinsa.

 

EMMANUEL MACRON JULKAISI VIIME marraskuussa kirjan otsikolla ”Vallankumous – Taistelumme Ranskan puolesta” (Révolution. C’est notre combat pour la France, 2016). Ensin hän esitteli 267 sivulla itsensä ja periaatteensa, sitten hengästyttävän määrän uskottavia ja yksityiskohtaisiakin uudistusehdotuksia poimittuina poliittisen kentän oikealta ja vasemmalta laidalta.

Ranskalaiset ovat perinteisesti olleet varsin ylpeitä poliittisista johtajistaan, jotka ovat ylläpitäneet Ranskan mainetta ja itseluottamusta siihen, että maa on edelleen suurvalta monella elämänalueella. Poliitikkoja kutsutaan yleisluonnehdinnalla ”La Classe Politique”.

Tämä poliittinen luokka on hyväksytty, mutta sen positiivinen kaiku on heikentynyt. Jo parikymmentä vuotta jatkunut kymmenen prosentin työttömyysaste on vähitellen syönyt uskottavuutta, niin oikealta kuin vasemmalta.

Ranskan valtion talousarvio oli viimeksi ylijäämäinen vuonna 1974. Maa on elänyt yli varojensa hallituksen väristä riippumatta, ja veroaste on kymmenen prosenttia korkeampi kuin Suomessa.

Valtionvelan suhde kansantuotteeseen nousi jyrkästi erityisesti presidentti Nicolas Sarkozyn aikana (2007–2012). Hänen seuraajansa François Hollande aloitti rivakasti menojen sopeutuksen, mutta joutui perumaan suuren osan toimenpiteistä ay-liikkeen massiivisten mielenosoitusten edessä.

Valtiovarainministeri Pierre Moscovici sai lähteä häntä koipien välissä Brysseliin komissaariksi. Hänen taannoinen kirjansa puolentoista vuoden ministeripestistä kertoo elävästi, miten vaikeaa Ranskassa on puuttua niin kutsuttuihin ”saavutettuihin etuihin”.

 

PRESIDENTTIKAUTENSA ALUSSA Hollande otti neuvonantajakseen Macronin, jolla oli Rotcshildin pankkiiriliiketaustastaan huolimatta läheiset suhteet sosialistiseen puolueeseen. Pian Macron nimitettiin kakkosministeriksi finanssiministeriöön. Hän alkoi suoltaa esityksiä rakennemuutoksista, joita Hollanden hallinto toteutti hitaasti hivuttamalla.

Työttömyys kuitenkin jatkoi vääjäämättä nousuaan, vaikka Hollande oli kampanjassaan muuta luvannut. Se söi uskottavuutta, jota nakersi myös muun muassa tasa-arvoisen avioliittolakiesityksen käsittelyn pitkittyminen. Moni muukin luvattu uudistus jumittui, ja Hollande sai vitkastelijan maineen.

Sosialistipuolueen kansanedustajat olivat monessa asiassa jakautuneet kahteen leiriin. Lisäksi Hollande joutui erottamaan pari talousuudistuksia vastustanutta ministeriä, kuten myös eräänkin ministerin, jolta paljastui sveitsiläinen pankkitili.

Vaikka talouden tunnusluvut alkoivat selvästi kohentua, niin työttömyyden kasvu taittui vasta viime syksynä, kun se oli jo myöhäistä. Hollanden julkikuvaa heikensivät niin ikään naisseikkailut, joita tosin Ranskassa siedetään perinteisesti paremmin kuin työttömyyttä.

Hollandelle ei löytynyt kannatusta pyrkiä ehdokkaaksi toiselle presidenttikaudelle. Hän siirtyi taustalle ja antoi viime talvena tukensa Macronille, jota alun perin pidettiinkin hänen suosikkinaan ja työn jatkajana. Terroritekojen ja maahanmuuttopaineen maassa Macronin katsottiin lopulta oleva ainoa, joka kykenisi pysäyttämään äärioikeiston nousun.

 

MACRONIN VALINTA PRESIDENTIKSI ja hänen uuden puolueensa menestys parlamenttivaaleissa selittyvät ensisijaisesti yleisellä kyllästymisellä vanhoihin poliitikkoihin, heidän etuoikeuksiinsa ja korruptioskandaaleihinsa.

Edellisessä kansalliskokouksessa 17 prosenttia edustajista oli yli 70-vuotiaita miehiä ja naisia vain 26 prosenttia. Useimmat edustajat olivat myös kotikaupunkiensa pormestareita tai lääninvaltuustojen jäseniä. Samat kasvot olivat siis vallassa sekä parlamentissa että paikallistasolla. Kaksivaiheinen enemmistövaali suosi vanhoja poliitikkoja, miehiä ja suuria puolueita.

Sosialistipuoleen johtaja erosi heti vaalien toisen kierroksen jälkeen. Äänestäjät olivat siirtyneet Macronin joukkoihin, ja sosialistien määrä parlamentissa putosi kymmenesosaan aikaisemmasta. Edellisen hallituksen pääministeri Manuel Valls valittiin kansanedustajaksi täpärästi vain 139 äänen marginaalilla.

Macronin murskavoiton taustalla oli siis pitkään muhinut ja nyt pintaan noussut suuttumus ”poliittiseen luokkaan”. Nicolas Sarkozy jäi samoista syistä yhden kauden presidentiksi. Hänen ylellinen elämäntapansa ja ylimielisyytensä herättivät suurta pahennusta.

Sarkozyn edeltäjä Jacques Chirac oli suositumpi, mutta myös hän oli tahrannut mainettaan väärinkäytöksissä Pariisin pormestarina. Perinteisen oikeiston presidenttiehdokas Francois Fillon puolestaan menetti viime talvena pelin kun paljastui, että hän oli pitkään maksanut kansanedustajan avustajan palkkion vaimolleen, yhteensä noin miljoona euroa.

 

MACRON AIKOO AJAA KIPERÄT muutokset työlainsäädäntöön pikavauhdilla heti syyskuussa. Pääaiheena on irtisanomissuojan heikentäminen ja siitä maksettavien korvausten alentaminen. Se ei tule olemaan helppoa, vaikka perinteinen ammattiyhdistys CGT onkin viime vuosina menettänyt kannattajiaan maltillisemmalla CFDT:lle.

Ranskan parlamentin 577-paikkainen alahuone nuortui vaaleissa melkein kymmenellä vuodella. Yli kolme neljäsosaa edustajista on ensikertalaisia, ja naisten osuus nousi neljänneksestä yli 40 prosenttiin.

Macronin puolueella on yksinkertainen enemmistö (308) sekä lisätukenaan keskustaryhmittymä (42). Oikeisto-oppositiolla on noin 150 paikkaa, mutta sillä ei ole yhtenäistä johtoa. Sosialistiryhmä kutistui 33 paikkaan, ja äärivasemmisto sai noin 30 paikkaa. Vihreät ovat Ranskassa edelleen pieni ryhmä (10).

Vaikka keskustalaisia ministereitä on joutunut eroamaan hallituksesta talousepäselvyyksien vuoksi, Macronilla on takanaan turvallinen enemmistö parlamentin alahuoneessa. Syksy näyttää, mihin se aina arvaamattomassa Ranskassa riittää.

 

Eero Vuohula on Ranskan hallintokorkeakoulun ENAn kasvatti ja työskennellyt muun muassa Euroopan komissiossa. Hän asuu osan vuodesta Ranskassa ja seuraa tarkasti maan politiikkaa.