HILDUR BOLDT

Viime lauantaina vietettiin kansainvälistä demokratiapäivää. Kehitys demokratiaksi ei pääty vapaiden ja reilujen vaalien järjestämiseen. Eivätkä maailman demokratiat ole kovin demokraattisia, kun yli puolet kansasta on aliedustettuna päätöksenteossa. Naisten edustus on kasvanut viimeisten parin kymmenen vuoden aika. Mutta edelleen alle viidesosa maailman parlamenttien jäsenistä on naisia. Etyj-maissakin vain 22 prosenttia.

Usein valitetaan, ettei (pätevää) naista kerta kaikkiaan löydy, siksi valitaan mies. Näin erityisesti puhuttaessa yritysten johtotehtävistä. Mutta Suomen kunnallisvaalienkin yhteydessä on kuultu kuinka vaikeaa on löytää naisia ehdokkaiksi. Olisikohan kyse kuitenkin siitä, kuinka paljon viitsitään etsiä. Kuten YK:n kehitysohjelman (UNDP) yksikönjohtaja ja entinen kansanedustaja Winnie Byanyima on kertonut omasta kokemuksestaan Ugandassa: Sisällissodan aikana saatiin kyllä naisia asettamaan henkensä vaaraan etulinjan tiedustelutehtävissä ja piilottamaan taistelijoita, mutta opposition kyläkomiteoihin oli mahdoton löytää yhtä naisjäsentä.

Euroopan turvallisuus ja yhteistyöjärjestö Etyj:n Demokraattisten instituutioiden ja ihmisoikeuksien toimisto (ODIHR) on julkaissut kuuden kohdan ohjelman (naisten) tasa-arvoisen poliittisen edustuksen parantamiseksi. Työn naisten edustuksen parantamiseksi voi aloittaa mistä tahansa ODIHR:n identifioimasta kuudesta kohdasta.

Ensimmäisenä mainitaan tasa-arvoiset perustuslailliset oikeudet, sitten vaalijärjestelmä. Parhaat tulokset naisten edustuksen kannalta antaa suhteellinen vaalitapa isoissa vaalipiireissä. Lakisääteiset kiintiöt sen sijaan herättävät intohimoja, toisaalta ei voi kiistää, että kiintiöitä ehdokasasettelussa soveltavissa maissa, on naisten edustus parantunut nopeimmin. Tehokkaimmin kiintiöt toimivat suhteellisissa vaalijärjestelmissä, joissa on suljetut listavaalit ja isot vaalipiirit.

Neljännessä kohdassa päästään kiinni puolueiden toimintatapoihin. Naisia ei tule valittuksi, ellei heitä aseteta ehdolle. Eikä naisia voi nousta poliittisiin johtotehtäviin ilman puolueidensa tukea. Sääntömuutosten, sisäisten kiintiöiden tai tavoitteenasettelun kautta voidaan tehdä merkittäviä edistysaskelia naisten poliittisen osallistumisen ja edustuksen osalta.

Suomessa kaikki eduskuntapuolueet ovat ymmärtäneet naisedustajien tärkeyden (ihan valtapoliittisistakin syistä, koska ei ole varaa menettää naisten ääniä). Perussuomalaiset kannustivat jäseniään hankkimaan naisehdokkaita maksamalla heistä 100 euron palkkion, kun miesehdokkaasta sai vain 30 euroa. SDP:ssä on puolestaan johdossa sukupuolikiintiöt ja ehdokasasettelussa tavoitteena yhtäläinen edustus. Eivätkä kiintiöt SDP:ssä ole pahemmin estäneet pätevien demarinaisten nousua politiikan huipulle.

Puolueiden naisjäsenten, -ehdokkaiden ja -edustajien tukemista ja kapasiteetin kasvattamista ei pidä unohtaa. Naisehdokkaat eivät korjaa aliedustusta, jos he eivät voita vaaleja tai vahvasti edusta ja aja äänestäjäkuntansa asiaa. Viimeinen kohta on parlamenttien toimintatapojen muutos, niin että naiset voivat osallistua ja edetä. Tällöin kyse on nimityssäännöistä, istuntoajoista, lasten päivähoitomahdollisuuksista jne.

Työ poliittisissa puolueissa on oleellista ja myös hedelmällisintä maaperää tasa-arvoisen edustuksen kannalta, sillä puolueet toimivat portinvartijoina parlamentaariseen päätöksentekoon. Lisäksi perustuslakia tai vaalijärjestelmää ei kovinkaan usein muuteta, mutta puolueiden sääntöjä ja toimintatapoja voi helpommin muuttaa tasa-arvoa edistävään suuntaan.

Onkin myönteistä, että Suomen kehityspolitiikassa on hiljattain havahduttu siihen että puolueet ovat keskeisessä roolissa demokraattisessa poliittisessa järjestelmässä. Ilman demokraattisia puolueita kun ei modernissa valtiossa oikein voi olla demokraattista poliittista järjestelmää.