Ennaltaehkäisy valtion investointikohteeksi?

Kaikki ovat yhtä mieltä siitä että on järkevämpää – inhimillisempää ja halvempaa – panostaa ongelmien ennaltaehkäisyyn kuin niiden korjaamiseen.  Ja lapset ovat tulevaisuus. Mutta kaikesta puheesta ja tiedosta huolimatta lasten ja nuorten syrjäytymistä ennaltaehkäiseviin palveluihin ei panosteta riittävästi kunnissa.

Valtionneuvoston kanslia julkaisi maaliskuussa selvityksen Mitä tiedämme politiikkatoimien vaikuttavuudesta lasten ja nuorten syrjäytymisen sekä hyvinvointierojen vähentämisessä? Tiivistäen selvitys kertoo, että hyvä neuvolatoiminta, päivähoito, tukipalvelut perheille, oppilashuolto, työpajat jne. kaventavat hyvinvointieroja ja ovat vaikuttavia syrjäytymisen ennaltaehkäisyssä. Mutta ongelmana on peruspalvelujen resurssien puute ja hyvien paikallisten toimintatapojen osalta hanketoiminta ja sen tuoma epävarmuus ja lyhytjänteisyys.

Kehitys on kutakuinkin ollut tämä:

Laman ja valtionosuusuudistuksen myötä 1990-luvulla monissa kunnissa säästettiin lasten, nuorten ja perheiden palveluissa. Eli niissä palveluissa, jotka tavoittavat suuren osan perheistä ja joissa siksi on hyvät edellytykset tunnistaa ongelmia ja puuttua niihin. Leikkaukset ovat sittemmin näkyneet korjaavien palveluiden tarpeen kasvuna.

2000-luvulla valtio on taas lisännyt ohjausta kansallisilla suosituksilla ja kun se ei ole riittänyt, sitovilla ohjeistuksilla ja lainsäädännöllä. Mutta selvityksessä toistuu riittämättömien henkilöresurssien ongelma. Vaikka lainsäädännön ja asetusten vaatimukset toteutetaankin hyvin, se tapahtuu usein liian pienillä resursseilla, ja siksi muun oleellisen toiminnan ja jatkohuollon kustannuksella.

Selvityksen yhteenvedossa todetaan: ”Painopisteen siirtäminen korjaavasta työstä ennaltaehkäisevään työhön edellyttää säännösten kehittämisen lisäksi myös resurssiohjausta ja riittäviä henkilöstövoimavaroja perheiden palveluissa.”

Kunnat eivät omin toimin ole onnistuneet siirtämään painopistettä ongelmia korjaavista toimista ennaltaehkäisyyn. Eivätkä hyvät lait ja suositukset ole riittäneet valtiovallan ohjausvälineinä. On siis aika ottaa resurssiohjaus vahvemmin käyttöön, jos ja kun valtiovalta haluaa että panostetaan ennaltaehkäisyyn. VNK:n selvitys ei ota kantaa miten se tehtäisiin, joten tässä muutama idea.

Yksi malli voisi olla että valtio tekee nykyistä suuremman sosiaalisen investoinnin ennaltaehkäiseviin lasten ja nuorten palveluihin eli valtionosuus kattaisi huomattavasti suuremman osan esimerkiksi neuvola-, päivähoito- ja oppilashuollon kustannuksista. Vastavuoroisesti valtionosuus olisi korvamerkitty ja valtio voisi asettaa tiukemmat laatustandardit sekä vaatia kuntia laajentamaan muita tukipalveluita esim. perheiden kotipalveluita ja/tai kustantamaan korjaavat toimenpiteet.

Toinen vaihtoehto voisi olla, että jos kunnan vastuulle säädettään uusia ennaltaehkäiseviä toimintamuotoja, kattaisi valtio aluksi melkein koko lisäkulun, jonka jälkeen valtionavustuksen osuus pienenisi vähitellen, sitä mukaa kun sen pitäisi tuottaa säästöä toisaalla.

Yleisenä periaatteena olisi, että jos valtio kattaa suurimman osan (jopa 90 %) koko ikäluokan kattavien ennaltaehkäisevien peruspalveluiden toiminnan kustannuksista, tulee kunnan vastuulle pääosa korjaavien toimenpiteiden kustannuksista. On kuitenkin pidettävä huolta siitä, että korjaavien toimenpiteiden rahoitusta ei leikata enne kun tarve on aidosti vähentynyt.

Laajat ja pitkäjänteiset investoinnit ihmisiin, heidän resursseihinsa, osaamiseensa ja osallistumiseen työmarkkinoille, on yksi pohjoismaisen mallin vahvuuksista. Tietotaloudessa, joka nojaa ihmisten kykyihin ja hyvinvointiin, sosiaaliset investoinnit ovat järkevää talouspolitiikkaa. Lisäksi sijoitukset ennaltaehkäiseviin toimiin vähentää pitkällä tähtäimellä tarvetta vaikeiden ongelmien korjaamiseksi tarjottaviin palveluihin ja lyhyellä tähtäimellä lisäpanostus palveluihin lisää työllisyyttä, kulutuskysyntää ja kuntien verotuloja.