Mikko Majander: Entistä euroskeptisempi Ranska etsii presidenttiä
Hätäisimmät katsoivat Ranskan presidentinvaalien jo ratkenneen keskusta-oikeiston ehdokasasettelun myötä François Fillonin hyväksi. Kansallisen rintaman Marine Le Penin peli ei nykyisessä poliittisessa uusjaossa kuitenkaan ole vielä pelattu. Vasemmistoa vaivaa heikon hallituskauden varjo ja hajanaisuus, mutta mihin riittää itsenäisenä ehdokkaana kisaan lähtevän Emmanuel Macronin henkilökohtainen suosio.
RANSKA VALMISTAUTUU KIIHTYVÄLLÄ vauhdilla presidentinvaaleihin. Ehdokkaiden nimeämisvaihe on jo tarjonnut sen verran kiinnostavia käänteitä, että viisainta lienee pitää mielet avoimina mahdollisille yllätyksille, ennen kuin keväällä päästään laskemaan suoran kansanvaalin tuloksia.
Tasavaltalaisten eli (keskusta-)oikeiston avoimessa esivaalissa ex-presidentti Nicolas Sarkozyn paluu katkesi heti ensimmäisellä kierroksella. Aikaisemmin ennakkosuosikiksikin katsotun Alain Juppén ei käynyt paljon sen paremmin, kun ex-pääministerikollega François Fillon keräsi toisella kierroksella kaksi kolmasosaa annetuista äänistä.
Ja ääniähän annettiin, yli neljä miljoonaa kummallakin kierroksella. Sosialisteilla on tekemistä, jos aikovat tammikuussa päästä omissa esivaaleissaan vastaaviin lukuihin. Viisi vuotta sitten juuri onnistuneet esivaalit palvelivat mobilisaatiota, joka kantoi François Hollanden lopulta presidentiksi asti. Osanotto oli silloinkin runsasta, mutta jäi alle kolmen miljoonan.
HÄTÄISIMMÄT EHTIVÄT ARVIOIMAAN, että Ranskan presidentinvaali käytännössä ratkesi Tasavaltalaisten ehdokasasettelussa. Fillon saisi toukokuun toisella kierroksella vastaansa Kansallisen rintaman Marine Le Penin, jolla kasvaneesta kannatuksesta huolimatta ei olisi edellytyksiä saavuttaa äänestäjien enemmistöä.
Laskelman taustalla heijastuu kokemus vuodelta 2002, jolloin Jean-Marie Le Pen eteni yllättäen 16,9 prosentin kannatuksella presidentinvaalien toiselle kierrokselle. Koko muu poliittinen kenttä liittoutui tuolloin Kansallisen rintaman ehdokasta vastaan, eikä tämän onnistunut kahden ehdokkaan ratkaisutaistossa kasvattaa tulostaan kuin 700 000 äänellä (17,8 %).
Käyttäytymismekanismi lienee yhä olemassa, mutta kuinka voimissaan, se on arvoitus. 15 vuodessa kun on tapahtunut paljon, pappa-Le Pen jopa erotettu perustamansa puolueen jäsenyydestä. Tytär Marine on ohjannut Kansallista rintamaa äärikannoista kohti valtavirtaa, joka samanaikaisesti on käynyt alttiimmaksi oikeistopopulistien hellimille teemoille.
Eikä kyse ole vain maahanmuuttajista, muslimeista ja monikulttuurisuudesta, jotka maistuvat myrkyltä myös Fillonin konservatiivista linjaa vasten. Yleinen euroskeptisyys on vallannut Ranskassa alaa tavalla, josta yhteisessä unionissa on syytä olla huolissaan.
Tuoreen eurobarometrin mukaan enää 29 prosenttia ranskalaisista näkee EU:n positiivisessa valossa (neutraalisti 39 %, negatiivisesti 31 %). Pudotusta viime kevään mittaustuloksista on peräti seitsemän yksikköä, kun esimerkiksi Saksassa on luottamus samanaikaisesti kasvanut kahdeksan prosenttia. Ranskaa (56 %) pessimistisemmin EU:n tulevaisuuteen suhtaudutaan vain Kreikassa (68 %).
TALOUSPOLITIIKASSA FILLON ON profiloitunut melkeinpä thatcherilaisena, joka esivaalikampanjassaankin lupasi radikaaleja uudistuksia. Tulilinjalla tai paremminkin leikkauslistalla ovat olleet muun muassa julkisen sektorin työpaikat, samalla kun ehdokas on esittänyt niin työajan pidennystä kuin eläkeiän nostamista.
Nämä kaikki uhkaavat vasemmiston hellimiä saavutuksia, joita on herkästi puolustettu ranskalaiseen tapaan lakkoillen ja tunnepitoisin mielenosoituksin. Marine Le Penille tarjoutuu nyt mahdollisuus asemoitua työmiesten ja -naisten, taloudellisesti ja sosiaalisesti altavastaajien todelliseksi puolustajaksi. Rinnastus kokemuksiin Donald Trumpin kampanjasta ei ole kaukaa haettu.
Perinteisen vasemmiston hajanaisuus palvelee tältä osin Le Penin pyrkimyksiä. Hollande on jäämässä historiaan yhtenä Ranskan epäsuosituimpana presidenttinä, eikä tuosta varjosta helpolla nouse valoon sen enempää Manuel Valls kuin kukaan muukaan sosialistien presidenttiehdokas. Vasemman laidan kannatusta syövät myös Jean-Luc Mélanchon ja joukko sirpale-ehdokkaita.
Sosialistien riveistä itsenäiseksi ehdokkaaksi livennyt Emmanuel Macron, Hollanden entinen talousministeri, on täyttänyt menestyksekkäästi politiikan keskikentälle avautunutta tilaa ja nauttii gallupeissa huomattavaa henkilökohtaista kannatusta. Mihin suosio riittää ilman vakiintuneen poliittisen liikkeen tukea, se tulee kuulumaan kuuman kevään avoimiin kysymyksiin.
Kuten sekin, ratkeavatko Ranskan valtakuviot ylipäätään presidentinvaalin myötä. Kaikkine valtaoikeuksineenkin uusi presidentti tarvitsee tuekseen parlamentaarista voimaa, joka annostellaan kansalliskokouksen vaaleissa vielä ennen juhannusta. Eurooppalaisen mahtimaan olisi aika jo päästä kiinni määrätietoiseen ja pitkäjänteiseen politiikkaan.