Eriarvoisuutta voidaan vähentää poistamalla varakkaiden veroetuja

Varallisuus on keskittynyt viime vuosikymmenet rikkaimmalla prosentille kaikkialla maailmassa. Haitallinen kehitys voidaan pysäyttää verotuksen keinoin.

Fysiikan nobelisti Albert Einstein korosti usein sitä, että on olennaista tunnistaa olemassa olevan tiedon katveet ja niiden merkitys*. Esimerkiksi suhteellisuusteoria ei olisi syntynyt yksin aiemman tiedon varassa. Joskus se, mitä emme tiedä, on tärkeämpää kuin se, mistä on tarkat tilastot.

Taloustieteen emeritusprofessori Matti Tuomala viittasi Einsteiniin kaksi viikkoa sitten Kalevi Sorsa –säätiön Eriarvoisuuden tila Suomessa 2022 –raportin julkaisutilaisuudessa. Tuomala tarkoitti erityisesti verotusta koskevien tilastojen ja tutkimusaineistojen puutteita. Niiden vuoksi päätöksenteossa on osattava arvioida myös sellaisten asioiden merkitystä, mistä tiedämme vähemmän.

Verotuksen progressiivisuudesta luopuminen syynä varallisuuden keskittymiseen Suomessa

Tuomala ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen erikoistutkija Marja Riihelä ovat raportin artikkeleissaan onnistuneet valaisemaan eräitä verotutkimustiedon katveita. He ovat muun muassa koonneet aineiston, joka kuvaa ensi kertaa Suomen kokonaisverotuksen tasoa eri tuloluokissa vuodesta 1990 alkaen (ks. kuva 1).

Aineisto osoittaa, että Suomen verotus ei ole ollut progressiivista vuoden 1993 Ahon hallituksen suuren verouudistuksen jälkeen. Tuolloin siirryttiin niin kutsuttuun eriytettyyn tuloverotukseen. Muun muassa palkkoja ja eläkkeitä koskeva ansiotuloverotus säilyi progressiivisena, mutta pääomatuloverotuksesta tuli pitkälti tasaverotusta, jossa veroaste pysyy samana tulojen kasvaessa.

Muutoksessa suurituloisten pääomatulojen veroprosentti laski tuntuvasti ja vastaavasti pienituloisilla se nousi. Vaikutus näkyi erityisesti hyvin suurituloisilla, sillä varat ja niistä kertyvät pääomatulot keskittyvät heille (ks. kuva 2). Kaikista suurituloisimmat ovat siis tyypillisesti myös rikkaimpia. Myös joillekin pienituloisille kertyy pääomatuloja, mutta ne ovat yleensä pieniä ja muodostavat vain marginaalisen osan heidän tuloistaan. Pienituloisia hyödyttää enemmän ansiotuloverojen alentaminen, sillä heidän tulonsa kertyvät pääosin palkoista, eläkkeistä ja ansiotuloksi luokitellusta yrittäjätulosta.

Riihelän ja Tuomalan tarkastelu osoittaa, että samaan aikaan, kun erityisesti suurituloisten ja varakkaiden verotusta on alennettu, on varallisuus keskittynyt entistä enemmän tälle ryhmälle (ks. kuva 3). Varakkaimman prosentin varallisuus noin viisinkertaistui vuosina 1987–2019, kun vähävaraisimman 90 prosentin varallisuus kasvoi absoluuttisesti vain vähän, ja osuus varallisuudesta laski noin 13 prosenttiyksikköä. Voidaan sanoa, että verotuksen muutokset olivat merkittävä, joskaan ei ainut syy, varallisuuden keskittymiseen. Suurituloisten tulot ovat kasvaneet enemmän myös ennen veroja tarkasteltuna.

Yhteisö- ja pääomatulovero kohdistuvat varakkaimpiin

Riihelä ja Tuomala tarkastelevat tilastoissaan eri tuloluokkien kokonaisverotusta. He siis pyrkivät ottamaan huomioon kaikki ihmisten saamat tulot ja niistä maksetut verot riippumatta siitä, kertyvätkö ne suoraan vai epäsuorasti. Usein verotuksesta puhuttaessa tarkastellaan vain yhtä verolajia. Tällöin ei saada hyvää kuvaa siitä, keneen verot kohdistuvat, sillä eri verolajit kohdistuvat hyvin eri tavoin eri tulonsaajaryhmiin (ks. kuva 4).

Esimerkiksi valtion ansiotulovero kohdistuu vain suuri- ja keskituloisiin (musta kuvassa), kun taas pienituloiset maksavat tuloistaan suuremman osan kulutusveroina (punainen). Tämä johtuu siitä, että kulutusverot ovat suhteellisia tasaveroja ja pienituloiset käyttävät suuremman osan tuloistaan kulutukseen. Kuvasta 4 nähdään myös, että pääomatulovero ja yhteisövero (ylin vaaleanharmaa väri) kohdistuvat lähes yksinomaan suurituloisimpiin, sillä varat keskittyvät heille. Juuri näiden verojen alentamisen vuoksi Suomen verotus ei ole enää progressiivista. Riihelän ja Tuomalan tuoreimmat tilastot ovat vuodelta 2018, mutta sen jälkeen verotuksessa ei ole tapahtunut muutoksia, jotka olisivat muuttaneet tilannetta olennaisesti.

Olennaista on myös, että normaaleista tulonjakotilastoista puuttuvat kokonaan välillisesti ihmisille kertyvät tulot. Näitä ovat esimerkiksi yhtiöihin tai niin kutsuttuihin vakuutuskuoriin kertyvät tulot, jotka voidaan sijoittaa edelleen, ja jotka olisi tyypillisesti mahdollista nostaa milloin tahansa samaan tapaan kuin rahan voi nostaa pankkitililtä. Nämä tulot näkyvät tilastoissa vasta, kun tuloja nostetaan ja niistä maksetaan veroa. Varakkaimmat eivät kuitenkaan välttämättä nosta kaikkia tuloja missään vaiheessa siten, että niistä maksettaisiin veroa. Silloin ne jäävät pysyvästi tilastoinnin ulkopuolelle. Tällainen finanssi- ja yritysvarallisuus keskittyy lähes yksinomaan varakkaimmille, kun taas keskiluokan varallisuus perustuu olennaisesti omaan asuntoon (ks. Tilastokeskus).

Riihelä ja Tuomala pyrkivät huomioimaan näitä vakiotilastoista puuttuvia tuloeriä tutkimuksessaan. He esimerkiksi tekivät ensimmäistä kertaa Suomessa arvion siitä, kuinka suuret ovat tulotilastoista puuttuvat vakuutuskuoriin kertyvät tulot: 2,2 miljardia euroa vuonna 2018. Tuoreimpien tilastojen mukaan pelkästään kotimaisissa sijoitussidonnaisissa henkivakuutuksissa on jo liki 50 miljardia euroa suomalaisten varallisuutta, minkä lisäksi varoja on sijoitettu myös ulkomaisiin vakuutuskuoriin.

Vaurauden keskittyminen harvoille uhkaa länsimaista demokratiaa

Riihelä ja Tuomala siis arvioivat historiallisen datan avulla verotuksen muutosten vaikutuksia tulo- ja varallisuuseroihin. Tätä työtä voidaan verrata esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Ranskassa toimineisiin tunnettuihin taloustieteilijöihin Thomas Pikettyyn, Emmanuel Saeziin ja Gabriel Zucmaniin.

Piketty on tullut tunnetuksi kokoamistaan ainutlaatuisista aineistoista, jotka kuvaavat, miten tulojen ja varallisuuden jakautuminen on muuttunut Euroopassa ja Yhdysvalloissa viime vuosisatojen aikana (ks. mm. kirja Pääoma 2000-luvulla). Näiden aineistojen pohjalta Pikettyn keskeinen väite on, että viime vuosikymmenet globaalisti jatkunut vaurauden keskittyminen harvoille ei pysähdy ilman poliittisia päätöksiä. Ratkaisuksi tarvittaisiin erityisesti pääomien raskaampaa verotusta. Historian opetus on, että tilanne uhkaa kärjistyä kriisiksi, jos suunta ei muutu poliittisten päätösten kautta. Pikettyn mukaan kehitys uhkaa viime kädessä koko länsimaista demokratiaa.

Saez ja Zucman taas ovat muun muassa koonneet aineistoja siitä, miten kokonaisverotus on muuttunut Yhdysvalloissa viime vuosisatojen aikana (ks. kirja Triumph of Injustice). Heidän aineistonsa osoittaa, että Yhdysvaltojen verotusta uudistettiin 1930-luvulla varsin progressiiviseksi. Sittemmin progressio on kuihtunut 1950-luvulta alkaen, kun kaikkein suurituloisimpien verotusta on laskettu.

Presidentti Ronald Reaganin hallinnon 1980-luvun verouudistuksista alkaen Yhdysvaltain verotus ei ole enää ollut kokonaisuutena progressiivista. Sitä voidaan tällä hetkellä luonnehtia tasaverotukseksi, jossa pienituloiset maksavat tuloihinsa suhteutettuna veroa siinä, missä muutkin. Kaikkein rikkaimpien 400 ihmisen veroaste on keskimäärin jopa selvästi matalampi kuin kaikilla muilla tuloryhmillä.

Riihelän ja Tuomalan aineisto osoittaa samanlaista kehitystä Suomessa vuodesta 1990 alkaen. Tätä aiemmalta ajalta ei Suomesta ole koottu vastaavia aineistoja.

Miten varallisuuden keskittyminen voidaan pysäyttää?

Tutkimukset siis osoittavat, että varallisuus keskittyy yhä enemmän harvoille varakkaille ja muutoksen taustalla on suurituloisimpien verotuksen keventäminen. Hyvä uutinen on, että ongelma voitaisiin myös ratkaista veropolitiikalla.

Piketty, Saez ja Zucman ovat esittäneet ratkaisuksi progressiivista varallisuusveroa. Riihelän ja Tuomalan artikkelissa kuvataan useita eri vaihtoehtoja verottaa pääomia nykyistä enemmän. Ne ovat helpommin sovitettavissa suomalaiseen verojärjestelmään. Tavoitteena he pitävät yhtenäistä aidosti progressiivista tuloverotusta, jossa samasta tulosta maksettaisiin saman verran tuloa riippumatta siitä, onko kyse ansio- vai pääomatuloista.

Lyhyellä aikavälillä helpointa olisi poistaa nykyiset veroedut ja veropohjan aukot, jotka mahdollistavat matalan verotuksen kaikkein rikkaimmille Suomessa.

Edellä viitatut vakuutuskuoret ovat niistä yksi esimerkki. Vakuutuskuoriin kertyneet tulot jäävät jopa kokonaan verottamatta esimerkiksi tilanteessa, jossa varallisuus siirtyy lahjana tai perintönä seuraavalle omistajalle ennen kuin varoja nostetaan kuoresta (ks. tarkemmin esim. Verohallinnon raportti s. 12–13 ja 46–48). Verot voi välttää myös muuttamalla kirjat verokeitaaseen ennen varojen nostamista. Jälkimmäiseen ongelmaan voisi puuttua paljon puhutulla arvonnousuverolla.

Suomen veropohjassa on useita muitakin aukkoja. Niistä parhaiten tunnettu on listaamattomien osakeyhtiöiden osinkoihin kohdistuva verohuojennus, jonka ongelmia on tutkinut kymmeniä asiantuntijoita niin taloustieteen kuin vero-oikeuden aloilla (ks. myös tutkimuskooste). Suurituloisia ja varakkaita hyödyttävän sekä investointeja haitallisesti ohjaavan verotuen määrä on noussut uusimmassa valtiovarainministeriön arviossa jo 830 miljoonaan euroon vuodessa.

Usein varakkaiden etuja ajavat tahot perustelevat veroetuja sillä, että niihin puuttuminen voisi olla haitallista taloudelle. Esimerkiksi listaamattomien osakeyhtiöiden verohuojennuksen on kuitenkin katsottu haittaavan markkinoiden toimintaa, kun se ohjaa investointeja ongelmallisella tavalla. Se myös aiheuttaa verosuunnittelua, jolloin yritysten menestys ei välttämättä riipu varsinaisen toiminnan tehokkuudesta, vaan kyvystä vältellä veroja.

Ylipäänsä viimeaikainen tutkimus korostaa voittopuolisesti sitä, että verotuksen vaikutus talouteen on suhteellisen pieni ainakin lyhyellä aikavälillä. Verotuksen taso ei välttämättä olennaisesti vaikuta esimerkiksi siihen, missä maassa ihmiset haluavat työskennellä tai kuinka paljon he tekevät työtä. Pikettyn, Saezin ja Zucmanin historialliset aineistot taas osoittavat, että talouskasvu oli Euroopassa ja Yhdysvalloissa nopeinta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun verotus oli kaikkein progressiivisinta. Sittemmin kasvu on hiipunut veroprogression mukana 1980-luvulta alkaen.

Kun valtioiden taloutta ei voi vahvistaa tarjoamalla rikkaille veroetuja, olisi tutkimuksessa syytä kiinnittää jatkossa enemmän huomiota siihen, mihin verotus soveltuu varmasti: taloudellisen eriarvoisuuden vähentämiseen. Etenkin, kun eriarvoisuuden on todettu tutkimuksissa haittaavan myös kansantalouksien kehitystä. Näin paikattaisiin Tuomalan esiin nostamia tiedon aukkokohtia.

Jos taloudellista eriarvoisuutta halutaan estää, on pidettävä esillä ongelmaa ja sen ratkaisuja. Kalevi Sorsa -säätiö osallistuu tähän keskusteluun jatkossakin.

Toiminnanjohtaja
Lauri Finér
lauri.finer@sorsafoundation.fi

Kirjoittaja johtaa säätiötä ja tutkii verotusta koskevia aiheita.

* Albert Einstein korosti tiedon rajallisuutta esimerkiksi tunnetussa lausahduksessaan, jota hän käytti tiettävästi ensi kertaa The Saturday Evening Postin haastattelussa 26.10.1929:

“– I believe in intuitions and inspirations. I sometimes feel that I am right. I do not know that I am. When two expeditions of scientists, financed by the Royal Academy, went forth to test my theory of relativity, I was convinced that their conclusions would tally with my hypothesis. I was not surprised when the eclipse of May 29, 1919, confirmed my intuitions. I would have been surprised if I had been wrong.”

Then you trust more to your imagination than to your knowledge?

– I am enough of the artist to draw freely upon my imagination. Imagination is more important than knowledge. Knowledge is limited. Imagination encircles the world.”