EU:n tulisi laajentua Länsi-Balkanille nyt

Haluamme osana demokratiatyötämme tuoda Länsi-Balkanin alueen ääniä mukaan suomalaiseen ja eurooppalaiseen keskusteluun. Julkaisemme käännöksen Professori Dejan Jovićin The EU should enlarge to the Western Balkans now -artikkelista. Artikkeli julkaistiin debattiartikkelina kesäkuussa FEPSin Progressive Post -lehdessä.

EU:n laajentuminen on historiallisesti tarkasteltuna vaikuttanut suotuisasti jäsenyyttä tavoitteleviin maihin ja sysännyt eteenpäin poliittisia ja taloudellisia uudistuksia. Tämä on osoittautunut hankalaksi Länsi-Balkanin maissa, missä demokraattiset rakenteet ovat sotien jäljiltä edelleen hauraat. Niiden vahvistamiseksi tarvitaan myös EU:n tukea, sekä ideologista että konkreettista.

Dejan Jović esittääkin laajentumisesta pakettimallin, jossa EU ottaisi samanaikaisesti mukaan kaikki kuusi Länsi-Balkanin maata. Tämä edistäisi alueellista sovinnonrakentamista, vähentäisi maiden välistä kilpailua sekä vahvistaisi arvoihin perustuvaa eurooppalaista yhtenäisyyttä.

Kirjoittaja Kalevi Sorsa -säätiö Kalevi Sorsa -säätiö

EU tarvitsee uuden linjan suhteessa Länsi-Balkaniin. Unionin tulisi laajentua alueen maihin nyt, sillä muuten kilpailijat saattavat käyttää tilannetta hyväkseen. Jos Länsi-Balkanin maat jäävät ilman konkreettista mahdollisuutta liittyä EU:n jäseneksi, ne etääntyvät Euroopasta ja demokratiasta.

Euroopan unionin tulisi tarkastella kantaansa Länsi-Balkanin maihin uudelleen. Koska alueen maita on pidetty odottamassa junaa, joka ei koskaan tule, ne ovat nyt vähemmän Eurooppa-myönteisiä kuin koskaan aiemmin viimeisten kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana. Ne ovat myös aikaisempaa epädemokraattisempia.

Kun Länsi-Balkanin maat odottavat EU-jäsenyyttä kuin Godot’ta, se voi muokata niitä kohti nyky-Turkkia. Turkki on erkaantunut lännestä, koska se on kokenut, että EU on pettänyt sen jahkailullaan EU-jäsenyydestä ja nöyryyttänyt sitä. Länsi-Balkanin jättäminen Euroopan unionin ulkopuolelle voi lisästä autoritaarisuutta, nationalismia ja korruptiota sekä viehtymystä Venäjän, Kiinan ja Turkin kaltaisiin hallintomalleihin.

Sen sijaan, että EU yrittää keksiä uusia perusteluja viivyttääkseen Länsi-Balkanin maiden liittymistä, sen pitäisi toimia aktiivisesti näiden viiden (tai kuuden, riippuen Kosovon asemasta) yhteensä alle 20 miljoonan asukkaan maan kanssa ja avata niille ovensa.

Tähän liittyy toki riskejä, kun otetaan huomioon maiden rakenteelliset ongelmat ja se, että EU:n nykyiset jäsenmaat eivät kannata unionin laajentumista. EU:lle olisi kuitenkin vaarallisempaa jättää Länsi-Balkan eurooppalaisen yhteisön ulkopuolelle. Silloin Länsi-Balkanin maat ovat alttiina sellaisten kilpailijoiden aggressiiviselle ulkopolitiikalle, joiden tarkoitus on estää Euroopan yhdentymisen loppuunsaattaminen. EU ei ole valmis ennen kuin siihen kuuluvat kaikki maat, jotka haluavat siihen liittyä.

Jugoslavian sodat 1990-luvulla olivat pääasiallinen syy sille, että lupaus yhdistyneestä Euroopasta ei toteutunut vuonna 2004, kun unioniin liittyi kymmenen uutta jäsenmaata. Samat sodat ovat olleet pääsyy myös sille, että Yhdysvallat on pysynyt Euroopassa vahvana toimijana, vaikka Yhdysvaltain edut eivät aina sovi yhteen yhtenäisen Euroopan projektin kanssa, kuten Donald Trumpin presidenttikausi osoitti.

Euroopalla oli täysi syy pettyä siihen, että entinen Jugoslavia ja sen hajoamisen jälkeen itsenäistyneet valtiot hylkäsivät rauhan ja demokratian periaatteet. Jugoslavian sodat eivät johtaneet EU:n kiistattomaan valta-asemaan Euroopassa. Ne loivat kilpailijoita eurooppalaiselle yhteisölle Länsi-Balkanin lisäksi myös entisen Neuvostoliiton alueella (esimerkiksi Ukrainassa ja Valko-Venäjällä) sekä epäsuorasti eteläisellä Välimerellä.

Venäjän ja Kiinan vahvistuminen ja Yhdysvaltain epäilevä suhtautuminen EU:hun ovat jo aiheuttaneet ristiriitoja EU:n jäsenmaiden keskuudessa. Yhtenäisen Euroopan sijaan käsillä on monimutkaisempi tilanne, jossa EU kilpailee strategisesta vaikutusvallasta omalla takapihallaan.

Uusiin, myös Länsi-Balkanilla vaikuttaviin kilpailijoihin kuuluvat nyt myös brexitin jälkeinen Iso-Britannia sekä useat arabivaltiot ja Israel. Useimmat niistä etsivät tilaisuuksia haastaa Euroopan yhdentymishanketta.

Viha ja kosto eivät kuitenkaan ole hyviä liittolaisia vastuulliselle poliittiselle harkinnalle. Sama koskee myös ylpeyttä ja ennakkoluuloa: ylpeyttä eurooppalaisista arvoista, joita mainostetaan universaaleina ja muita vaihtoehtoja parempina, ja ennakkoluuloja, jotka pohjautuvat orientalistisiin mielikuviin ja oletuksiin.

Vaikka liberalismin julistautuminen historian voittajaksi on vahvistanut Euroopan unionia, ei EU onnistunut takaamaan liberaalia rauhaa 1990-luvulla. Se ei myöskään ole onnistunut muuttamaan yhteiskuntia radikaalisti edes Keski- tai Itä-Euroopassa. Tämä on nähty esimerkiksi Unkarissa, Puolassa ja viimeisimpänä Sloveniassa, kun suvaitsemattomuus, oikeistolaiset ajatukset ja kansallisen itsemääräämisoikeuden korostaminen ovat palanneet eurooppalaisuuden vaihtoehdoiksi.

EU ei onnistunut eurooppalaistamaan kaikkia yhteiskuntia 1990-luvulla, ja on vielä epätodennäköisempää, että se voisi onnistua nyt, kun tiellä on sekä ulkoisia että sisäisiä esteitä. Siksi EU:n laajentumisen ei tulisi riippua siitä, miten menestyksekkäästi ehdokasmaat onnistuvat täyttämään epärealistiset kriteerit, joista useimmat keskittyvät sisäpolitiikan vapauttamiseen.

Sen sijaan EU:n pitäisi toimia strategisemmin. EU ei uppoa, vaikka se ottaa Länsi-Balkanin maat mukaan. Jos EU haluaa nousta maailmanlaajuiseksi toimijaksi yhä moninapaisemmassa ympäristössä, sen on toimittava kuin maailmanmahti. Sen pitää laajentua silloin, kun se on mahdollista ja sinne, missä se on mahdollista. Tämä on Länsi-Balkanilla vielä mahdollista – toisin kuin entisen Neuvostoliiton alueella tai eteläisellä Välimerellä. Epäröinti tässä on heikkouden merkki, joka saattaa olla eurooppalaiselle projektille kohtalokas.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö EU:n tulisi olla kiinnostunut jäsenmaidensa arvomaailmasta. Eurooppalainen yhteisö on merkityksetön, jos sillä ei ole yhteistä luonnetta. Tämän luonteen pitäisi olla valistuksen arvojen mukainen. Arvoihin kuuluvat liberaalit ja sosialidemokraattiset arvot samoin kuin sekularismi, demokratia, vapaus ja tasa-arvo. EU:n luonteeseen kuuluu myös sen sodanvastaisen ulottuvuuden vahvistaminen.

Kaikkia näitä luonteenpiirteitä voisi kuitenkin vahvistaa onnistuneemmin, mikäli Länsi-Balkanin maat olisivat mukana EU:n päätöksenteossa täysjäseninä. Vasta sitten, kun Länsi-Balkanin maat kokevat olevansa niin tervetulleita ja tasa-arvoisia, että niitä kohdellaan poliittisina toimijoina eikä vain politiikan kohteina, ne voivat edetä demokratian tiellä.

Syyllistämisen ja häpäisemisen politiikka tulee vaihtaa luottamisen ja jakamisen politiikkaan, jossa vastuu yhteisestä eurooppalaisesta kodista jaetaan sen sijaan, että levennetään entisestään Euroopan ytimen ja reuna-alueiden välistä jakoa.

Länsi-Balkanin maat eivät ole täydellisiä, mutta ovatko kaikki EU:n jäsenmaatkaan? Täyttäisivätkö ne nyt kaikki vaatimukset, jotka Eurooppa asettaa ehdokasmaille? Onko liberaalin demokratian näkökulmasta parempi vaihtoehto, jos Länsi-Balkanin maat jätetään ulkopuolelle?

EU:n pitäisi antaa Länsi-Balkanin maiden liittyä eurooppalaiseen yhteisöön nyt – ja nimenomaan yhdessä, ei yksi kerrallaan. Liittyminen yksittäin lisää kilpailua ehdokasmaiden välillä, ja estää sovinnon rakentamista Länsi-Balkanilla.

Unioniin ensin liittyvät maat yrittäisivät todennäköisesti käyttää jäsenyyttään muiden liittymisen estämiseksi. Esimerkiksi Slovenia yritti estää Kroatian liittymisen ja Kreikka torjui Pohjois-Makedonian. Vastaavaa on nähtävissä myös Bulgarian suhtautumisessa Pohjois-Makedoniaan. Torjumistaktiikka tulee jatkumaan Kroatian suhtautumisessa Bosnia-Hertsegovinaan, Montenegroon ja Serbiaan, jos ja kun niiden aika koittaa.

Eurooppalainen projekti oli pysähtyä Länsi-Balkanin sotien vuoksi 1990-luvulla. Nyt on aika jatkaa projektia uudella ja rohkealla osallistamispolitiikalla – sekä strategisista syistä että eurooppalaisten arvojen edistämiseksi.

 

Kirjoittajasta

Dejan Jović on kansainvälisten suhteiden professori Zagrebin yliopistosta. Hän toimii myös uuden kroatialaisen Foreign Policy Forum -ajatushautumon hallintokomitean puheenjohtajana. Alkuperäinen englanninkielinen artikkeli löytyy täältä.