Euroopan talouskriisi on varjona kaiken poliittisen päätöksenteon päällä. Kriisissä piilee kuitenkin aina uusi alku. On tehtävä oikea analyysi tilanteesta ja katsottava ongelman syihin, ei vain paikattava seurauksia.

On syytä hämmästellä niitä keveitä puheita, että kaikesta selvitään eroamalla eurosta.  Ei kriisin ydin ole yhteisvaluutassa ja sen epäkelpoisuudesta. Finanssikriisi ei alkanut euroalueella.

Vielä kepeämpää on puhua EU:sta eroamisesta. Ei kyse ole unionin epäonnistumisesta. Päinvastoin EU:ta, jos mitä, tarvitaan kriisin ratkaisussa.

Vika ei myöskään ole julkisen sektorin pöhöttyneisyydessä tai maiden ylivelkaantumisessa sinällään. Hallitsematon valtionvelka on kriisin seuraus. Sitä paitsi kriisimaita eivät ole ne, joilla julkinen hyvinvointisektori on laajin, pikemminkin päinvastoin.

Talouskriisin ytimessä on säätelemätön markkinatalous. Rahamarkkinoiden vapauttaminen 1980-luvulta lähtien loi globaalin finanssijärjestelmän. Syntyi reaalitaloutta suurempi virtuaalitalous johdannaisineen ja sijoitusrahastoineen. Sitä ei kyetty kansallisesti valvomaan.

Säätelemätön rahaomaisuuden lyhytaikaisilla arvomuutoksilla keinottelu on kriisin taustalla. Kansallisen valvonnan puuttuessa tarvitaan ylikansallisia välineitä. Niitä olisi syytä etsiä, eikä haikailla eurosta eroamisia.

Monet poliittiset päätöksentekijät ovat neuvottomia. Finanssikeinotteluun vastataan vain rauhoittamalla markkinoita. Finanssisektorin kurittomuuteen haetaan julkisen sektorin kuria.

Hallituksia kaatuu, vyötä kiristetään, kansallisomaisuutta yksityistetään ja päätöksentekoa keskitetään. Kansalta ei kysytä, ei edes demokratian kehdossa Kreikassa, kuinka hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet romutetaan. Tärkeintä on, että sijoittajat rauhoittuisivat.

Argentiinan velkakriisi kymmenen vuotta sitten hoidettiin toisin: yksityiset sijoittajat joutuivat riskinkantoon mukaan. Julkisten velkakirjojen arvo puolitettiin, ja sijoittajat kantoivat vastuun riskisijoituksistaan. Maan luottoluokitus nollautui, sillä siellä ei kuunneltu sijoittajia eikä ”rauhoitettu markkinoita”. Tänään Argentiina on vahvimmin kasvavia Latinalaisen Amerikan maita, tuloerot ovat kaventuneet ja työttömyys on kadonnut.

Mitä Euroopassa olisi syytä tehdä?

Ensinnäkin julkisen sektorin ensisijainen tehtävä on huolehtia ihmisistä, ei sijoittajista. Keinoja ja päämääriä ei saa sekoittaa.

Toiseksi, olisi harkittava pankkisektorin jakamista kahtia. Yhtäältä on normaali pankkitoiminta, jota tarvittaessa vastikkeellisesti tuetaan. Pankkitukeen on liityttävä julkinen omistus. Toisaalta ovat sijoituspankit, jotka toimivat normaalilla riskiperiaatteella, ilman julkisen tuen mahdollisuutta.

Kolmanneksi, salaisten tilien ja salaisten sijoitusten maailma on finanssisektorilla purettava.

Neljänneksi, veroparatiiseja on valvottava. Nämä pääomien piilopaikat on avattava.

Viidenneksi, suora keskuspankkirahoitus on mahdollistettava. On outoa, että pankit saavat keskuspankilta edullisempaa luottoa kuin valtiot.

Kuudenneksi, rahalla käytävällä kaupalle on säädettävä arvonlisäveroa vastaava vero. Rahamarkkinavero kohdistuisi pörssiosakkeilla, velkakirjoilla, johdannaisilla ja valuutoilla käytävään kauppaan. Sekä verotulot että finanssisektorin valvonta lisääntyisivät.

Tämän kaltaisia laadullisia uudistuksia kaivataan. Eurokriisi on mahdollisuus. Se on mahdollisuus luoda ihmisten, eikä vain markkinoiden Eurooppaa.