Euroopan ja Orientin rajalla
Yliopisto-opintonsa juuri päätökseen saattanut Mika Waltari saapui heinäkuussa 1929 Istanbuliin. Junalla, niin kuin legendaarisen matkakirjan nimikin kertoo, mutta ei Orient Expressin luksuksessa vaan kolmannessa luokassa, vaikka siinä matkustamisesta Balkanilla oli jyrkästi varoitettu.
Eikä aivan suotta, mutta perille yksinäinen suomalaismies selvisi. Vihdoinkin Konstantinopeli, kuten eksoottisia kokemuksia janoava Waltari unelmiensa kaupunkia nimitti: ”Pitkän matkan, vauhdin, kaipauksen symboli. Pakkomielle, palkinto, mitä tahansa…”
Mika ei päässyt elpymään kyydin rasituksista kuuluun Pera Palaceen, joka oli idän pikajunan myötä rakennettu eurooppalaisen kerman etäispäätteeksi. Samoilta kulmilta löytyi kuitenkin kohtuuhintainen majapaikka, jossa väsynyt matkaaja vajosi täyttymyksen sijaan hänelle tyypilliseen melankoliaan.
Ottomaanien imperiumin raunioille syntynyt Turkin tasavalta oli vielä nuorempi kuin Suomen, mutta nationalistinen uho sitäkin vahvempaa. Waltari ei politiikkaan paljon puuttunut, mutta kommentoi sentään Mustafa Kemalia, jonka kuva tuli vastaan kaikkialla.
”En voi olla ihailematta häntä, – hän on inhimillinen, suuri, väkevä persoonallisuus”, Waltari kehui diktaattoriksi sekä kansallisuusliikkeen epäjumalaksi kutsumaansa Kemalia. Tämän ansiosta ”Turkki on ehjempi ja itsenäisempi kuin ehkä koskaan ennen, – nykyaikainen valtio, joka muutamassa vuodessa on siirtynyt vuosikymmeniä eteenpäin”.
Jos Turkin muodonmuutokseen haluaa pureutua Waltarin impressioita syvemmin, kannattaa tarttua Charles Kingin uuteen kirjaan Midnight at the Pera Palace – The Birth of Modern Istanbul. Amerikkalaisprofessori yhdistää vetävästi politiikan sekä sosiaali- ja kulttuurihistorian, jolla yhtälöllä on käyttöä myös tämän päivän näkökulmasta.
Kemalin johtoajatus oli kytkeä uusi Turkki Eurooppaan ja edistykseen. Se edellytti paitsi maallista valtiota myös tapojen muutosta aakkosista ja pukeutumisesta alkaen. Sukunimet otettiin käyttöön: Mustafasta itsestään tuli vaatimattomasti Atatürk, turkkilaisten isä.
Sitä hän tuntuu olevan edelleen. Tasavallan perustaja on yhä kritiikin ulottumattomissa, vaikka nyky-Turkin orientaation ilmansuunnat eivät ole enää yhtä selviä. Ylpeälle maalle 15 vuotta Euroopan unionin odotushuoneessa ei ole vahvistanut läntistä integraatiohalua.
Maata yli kymmenen vuotta luotsannut Recep Tayyip Erdogan on omaksunut Atatürkilta enemmän itsevaltaista johtajanmallia kuin kulttuurisia taipumuksia. Presidentin puoliso pukeutuu traditionaalisesti taas huiveihin, ja Ankarassa avattiin juuri ylenpalttinen hallintopalatsi kuin aikamme sulttaanille konsanaan.
”Turkin perusluonne vetää luullakseni sittenkin enemmän itämaihin kuin Eurooppaan”, Waltari arvioi käydessään Istanbulissa uudelleen kohta toisen maailmansodan jälkeen. Taipumusta tosin ei välttämättä huomannut Londra Barissa, jonka vihreä valoreklaami kutsui kulkijapoikaa kuin helvetin portti.
Tätä paheiden pesää ei löytynyt, kun muutama viikko sitten otin omat ensiaskeleeni Istanbulissa. Sen sijaan poikkesin lasilliselle rakia Grand Hotel de Londresiin, jonka nuhjuisen viihtyisä lobby henkii kosmopoliittista mennyttä maailmaa sadan vuoden takaa.
Sinne tähtireportteri Ernest Hemingwaykin ensin asettui juttumatkallaan syksyllä 1922. Sittemmin hän siirtyi Pera Palaceen, jonka Oriental Barin seinällä hän yhä ihmettelee Istanbulin iltaelämää, muun muassa Agatha Christien kanssa.
Pera Palace on laitettu viimeisen päälle maineensa mukaiseen loistoon, ja se mainitaan kirjassa tuhannesta paikasta, joissa ihmisen kelpaisi elämänsä aikana vierailla. Mutta toiminta ei pyöri enää eurooppalaisin eväin, vaan sitä hoitaa loistohotellien Jumeirah-ketju Dubaista käsin.
Julkaistu 25.11.2014 Demokraatissa.