Eurooppalaisesta budjettikurista

· Merja Jutila Roon

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter

Keskustelu valtion ensi vuoden budjettiehdotuksesta on käynyt elokuun ajan kuumana. Ajankohtainen uudistus Two pack on jäänyt vähemmälle huomiolle koska Suomen kohdalla se tällä hetkellä koskee lähinnä valtiovarainministeriöltä vaadittua lisäraportointia. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla on kuun aikana tosin keskusteltu siitä että voiko komissio määrätä maan tekemään uuden budjetin vai vain kehottaa.

Two pack on kehitetty täydentämään aikaisempia säännöksiä määrittelemällä komission jäsenmaihin kohdistuvaa budjettivalvontaa ja -kuria. 2011 tuli voimaan Sixpack joka muokkasi aikaisemmin hampaattomaksi jäänyttä vakaus- ja kasvusopimusta. Sovittuja kriteerejä ei aikaisemmin noudatettu kun niiden rikkomisesta ei koitunut seuraamuksia, ja nyt eurokriisin aikana ”talouden valvonta- ja vakauttamistoimet on viritetty niin pitkälle kuin perussopimusta muuttamatta on ollut mahdollista.” (HS pääkirjoitus 28.8.2013)

Vaikeina taloudellisina aikoina muodollisiin seikkoihin huomion kiinnittäminen tuntuu ensisilmäyksellä kohtuuttomalta mutta kriisin nojalla pikaisesti sisään ajettuihin uudistuksiin pitää kiinnittää erityistä huomiota, varsinkin kun seuraukset tulevat olemaan kauaskantoisia. Sovitut budjettikurin ja -koordinaation uudet toimintamenetelmät ovat ongelmallisia sekä kansallisen itsemääräämisoikeuden että demokratian näkökulmasta kun jäsenmaiden talouspolitiikka on sitoutettu seuraamaan tiukkaa budjettikuria hamaan tulevaisuuteen.

Useiden euromaiden liiallinen lainanotto tietenkin on viime vuosina osoittautunut euron akilleen kantapääksi, ja itse yhteisvaluutan tulevaisuuden kannalta vahvistettu budjettikuri on todennäköisesti välttämätöntä.

Ongelmana on että kauaskantoisia kansallista itsemääräämisoikeutta rajaavia, ja komission valtaa lisääviä uudistuksia on ajettu sisään melko vaivihkaan kriisin nojalla. Miten asia on virallisesti muotoiltu on yhdentekevää sillä käytännössä komissiolla todellakin on valtaa. Koordinaatiota ja kuria vahvistettaessa voidaan korostaa että komissio vain valvoo että maat noudattavat sovittuja kriteereitä, että komissio antaa vain suosituksia, ja että komissio pyytää eikä vaadi uutta budjettiehdotusta (jonka jäsenmaa voi periaatteessa jättää toimittamatta) ja että sen suositukset perustuvat jäsenmaiden itse jo hyväksymiin sääntöihin. Virallisesti komissio ei siten pakota jäsenmaata mihinkään, mutta käytännössä maan tilanne voidaan tehdä hyvin tukalaksi. Ja jos maan budjettikuri ei tunnu alkaa löytyvän komissio voi käynnistää liiallista epätasapainoa koskevan menettelyn, mikä pahimmassa tapauksessa voi johtaa sakkoihin. Lopputulos on että nämä uudistukset kaventavat kansallista budjettivaltaa, jos ei suorasti niin epäsuorasti, ensin julkisen painostuksen ja rahoitusmarkkinoiden todennäköisten reaktioiden kautta perustuen viimekädessä sakkojen uhkaan.

Toisin sanoen vakaus- ja kasvusopimus uudistuksineen ei heikennä kansallista itsemääräämisoikeutta niin kauan kuin budjettiehdotukset ovat ’oikeanlaisia.’

Mikä näissä yhteyksissä on usein jäänyt mainitsematta on että sovitut budjettikuriin ja koordinaation liittyvät toimintamenetelmät sitouttavat jäsenmaat noudattamaan tietynlaista talouspolitiikkaa. Demokratian kannalta ei ole yhdentekevää että parlamentaarinen vallankäyttö ja liikkumatila budjettiasioissa on tullut rajatuksi.

Mallioppilas Suomi pyrkii toimittamaan sellaisen budjetin mistä ei ole valittamista. Mutta miten tulevaisuudessa? Demokratian näkökulmasta on ongelmallista että liikkumatila budjettiasioissa on entisestään kaventunut kun kansallisille budjeteille on valmiiksi luotu raamit joita niiden pitää noudattaa. Sääntöjen puolesta on tehty melko mahdottomaksi että esimerkiksi hyvän luottoluokituksen omaava valtio jolla on jo yli 60 % velkaa suhteessa bruttokansantuotteeseen haluaisi poikkeuksellisessa taloudellisessa tilanteessa elvyttää (mahdollisella) halvalla lainarahalla, tai pitää kysyntää yllä tulonsiirroilla vaikkapa työttömyyden kasvaessa. Liiallinen velkaantuminen ei tietenkään ole kansantaloudelle hyväksi mutta tuo nimenomainen 60 % raja bruttokansantuotteesta on täysin arbitraarinen eikä sille ole olemassa tieteellistä perustaa. Historia on täynnä esimerkkejä suuremmista valtionveloista mitkä eivät ole haitanneet maan luottoluokitusta. Kyse on siis ideologisesta ratkaisusta joka on onnistuttu institutionalisoimaan. Vaatisi aika voimakastahtoista ja vahvaa hallitusta joka komission painostuksen, vertaispaineen ja sakkojen uhallakin uskaltaisi ottaa kunnolla lainaa ja elvyttää tuon maagisen 60 % rajan tuolla puolen. Tosin nähtäväksi jää jos sakkomekanismia tullaan ikinä käyttämään, tai ottavatko muut euromaat sitä yleensäkään tosissaan.

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter