EuroPride Belgradissa – kohti tasa-arvoa, vastoin kaikkia odotuksia
Haluamme osana demokratiatyötämme tuoda Länsi-Balkanin alueen ääniä mukaan suomalaiseen ja eurooppalaiseen keskusteluun. Tässä artikkelissa Predrag Tripković käy läpi melkein järjestämättä jääneen EuroPride-tapahtuman valmistelun vaiheita Belgradissa sekä tuo esiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokemia haasteita Serbiassa.
EuroPride on vuosittainen LHBTIQ+-tapahtuma, jonka järjestää joka vuosi eri eurooppalainen kaupunki. Länsi-Balkanin ensimmäinen EuroPride-tapahtuma järjestettiin Serbiassa 12.–18. syyskuuta. Suuresta paineesta, kiistoista, mahdollisista kielloista ja turvallisuusuhkista huolimatta se onnistuttiin järjestämään vain hieman suunnitellusta poikkeavasti. Välikohtauksilta ei kuitenkaan vältytty.
Paikalliset ihmisoikeuksien puolustajat, kansainväliset vieraat ja tukijat sekä muut osallistujat edesauttoivat oikeusvaltioperiaatteen toteutumista Serbiassa. Heidän ponnistelut ja horjumaton taistelu tasa-arvon puolesta ovat jälleen voittaneet kiihkoilun ja suvaitsemattomuuden.
Itse Pride-marssin lisäksi Belgradissa järjestettiin lukuisia näyttelyitä, elokuvanäytöksiä, väittelyitä sekä konferensseja. Yksi näistä oli kansainvälinen Ihmisoikeuskonferenssi, joka käsitteli lainsäädäntöä, lännen tukea Itä-Euroopan marginalisoiduille ryhmille, tukea Ukrainan queer-vähemmistölle sekä mekanismeja homo- ja transfobian vähentämiseksi.
Pride-marssi lauantaina 17. syyskuuta
Ilman välikohtauksia onnistuneen Pride-viikon lopuksi tuhannet osallistujat valmistautuivat marssimaan lauantaina 17. syyskuuta. Marssin järjestäminen oli edellisten viikkojen kuumin puheenaihe Serbian medioissa sen jälkeen, kun Serbian ortodoksinen kirkko, oikeistolaiset ryhmät ja poliitikot ja jopa Serbian hallitus yrittivät estää sen järjestämisen. Vaikka ne eivät onnistuneet pyrkimyksissään, jäi marssiin osallistujien turvallisuus silti kyseenalaiseksi.
Ennen varsinaista marssia Priden vastustajat aiheuttivat mellakoita ja välikohtauksia. Toimittajaa vesipullolla heittänyt erotettu munkki pidätettiin. Häiriköiden ja poliisien välillä oli myös kahakka, jonka yhteydessä poliisi käytti kyynelkaasua. Yli kolmekymmentä erilaisia välikohtauksia aiheuttanutta ihmistä pidätettiin.
Parinsadan metrin pituinen Pride-marssi saatiin kuitenkin iltaan mennessä onnistuneesti päätökseen, vaikka reittiä jouduttiin hieman muokkaamaan. Marssia seurasi paikallisten artistien viihdyttävä ohjelma. Lukuisat eurooppalaiset virkamiehet ja ulkomaiset vieraat osallistuivat marssiin, ja kaikista marssia edeltäneistä vaikeuksista huolimatta rakkaus ja tasa-arvo voittivat.
Raporttien mukaan kymmenien osallistujien kimppuun hyökättiin ennen varsinaista marssia ja sen jälkeen. Uhrit olivat enimmäkseen ulkomaalaistaustaisia – erityisesti Albaniasta ja Saksasta. Osa uhreista sai ensiapua hyökkäyksen jälkeen, ja poliisi takasi, että hyökkääjät löydetään. Päivän loppuun mennessä pidätettiin vielä noin 30 ihmistä yleisen järjestyksen ja rauhan häiriintymisen sekä virkamiehiin kohdistuneiden hyökkäysten vuoksi.
Oikeiston ja papiston vastarinta – EuroPride-viikkoa edeltäneet tapahtumat
Noin kuukausi ennen tapahtumaa äärisoikeistopuolueet Dveri ja Serbian Kuningaskunnan Palautusliikkeen valtuutetut jättivät Belgradin pormestarille Aleksandar Šapićille pyynnön peruuttaa EuroPride-marssi. He totesivat pormestarille lähettämässään kirjeessä EuroPriden olevan ”häpeällinen tapahtuma, joka on suuri riski kansalliselle turvallisuudelle, koska lähes 97 % Serbian kansalaisista kannattaa perinteisiä perhearvoja”. He perustelivat huolensa myös mainitsemalla koronaviruksen, Oslo Priden tämän vuoden kohtalokkaan tapahtuman sekä EuroPriden väitetyt kustannukset, jotka olivat heidän arvionsa mukaan noin 40 miljoonaa euroa. Katarina Garina, European Pride Organizers Associationin puheenjohtaja, kumosi jälkimmäisen väitteen todeten, että tapahtuma maksoi vain murto-osan väitetystä summasta, eikä valtio myöntänyt sille lainkaan tukea.
Pian peruutuspyynnön jättämisen jälkeen epämuodollinen ”Perheen puolustamiseksi” -yhdistys järjesti protestimarssin, johon osallistui tuhansia belgradilaisia sekä Serbian ortodoksisen kirkon jäseniä ja edustajia. Tämän lisäksi Dveri-puolueen johtaja Boško Obradović järjesti ”Perhekävelyjä”, jotka ”taistelivat moraalisten ja perhearvojen suojelemisen puolesta sekä homoseksuaalisen edistämistä vastaan”. Joidenkin lähteiden mukaan kyseiset marssit olivat suoraan Venäjän armeijan tiedustelupalvelu GRU:n tukemia, sillä sen serbialainen osasto oli läsnä marsseissa.
Kolme viikkoa ennen Pride-viikkoa Boško Obradović sekä Upright Serbian toimeenpanevan komitean puheenjohtaja Saša Varinac esittivät uuden pyynnön EuroPriden kieltämiseksi, tällä kertaa Serbian hallitukselle, sisäasianministeriölle, poliisipäällikölle sekä Belgradin poliisilaitokselle.
EuroPridea edeltävinä viikkoina osa hallitsevan SNS-puolueen jäsenistä, oikeistopuolueiden virkamiehistä, Serbian ortodoksisen kirkon edustajista sekä epämuodollisista perinnejärjestöistä vaativat tapahtuman perumista. Kaikki edellä mainitut esittivät lausuntoja, jotka olivat räikeän homofobisia ja perustuivat perinteisten arvojen uhattuna olemiselle sekä länsimaisten arvojen pakottamiselle sinne minne ne eivät heidän mukaansa kuulu.
Muun muassa Banatin piispa Nikanor totesi, että käyttäisi aseita, jos hänellä olisi niitä. Tämä räikeä syrjintäkieltolain rikkominen sai myös tasa-arvovaltuutetun reagoimaan. Paljon mediahuomiota keräsi myös Serbian ortodoksisen kirkon patriarkka Porfirijen lausunto, joka oli vähemmän vihamielinen, mutta yhtä homofobinen. Pride-marssia vastustava yleisö ja media käyttivät pääosin Porfirijen lausuntoja siitäkin huolimatta, että Serbia on perustuslaillisesti sekulaari valtio.
Kosovon ja Serbian välinen poliittinen tilanne ja Pride – median rooli ja yritykset peruuttaa marssi
Samana päivänä EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuden korkea edustaja Josep Borrell ilmoitti Twitterissä, että Belgrad ja Prishtina olivat päässeet sopimukseen rekisterikilvistä. Serbia suostui poistamaan maahantulo- ja poistumisasiakaskirjat heiltä, joilla on Kosovon henkilöllisyystodistukset ja Kosovo suostui siihen, ettei niitä oteta käyttöön heille, joilla on serbialaiset henkilöllisyystodistukset. Päätöstä voidaan pitää askeleena kohti Belgradin hyväksymistä Kosovo itsenäiseksi valtioksi. Maahantulo- ja henkilötodistusongelma on ollut viime vuosina yksi Kosovon itsenäisyyteen liittyvistä suurimmista ongelmista.
Seuraava päivänä Aleksandar Vučić käytti Kosovon tilannetta perusteena sille, että EuroPride olisi siirrettävä tai peruttava kokonaan. Samassa yhteydessä Vučić totesi, että vaikka peruminen uhkaa vähemmistöjen oikeuksia, maan tilanne on niin vaikea, että Priden järjestäminen olisi sopimatonta.
Serbian hallitus käytti samaa argumenttia puhuessaan medialle, korostaen myös kohonnutta turvallisuusriskiä sekä ekstremistiryhmien mahdollisuutta aiheuttaa välikohtauksia Priden aikaan. Epäselväksi jäi, tulivatko nämä epäilyt luotettavista lähteistä ja jos tulivat, miksi hallitus ja poliisi eivät pystyneet jäljittämään ryhmiä, jotka olisivat mahdollisesti aiheuttaneet ongelmia. Tätä skenaariota ei kuitenkaan käsitelty.
Pride-koordinaattori Goran Miletić vastasi sanomalla, että ainoa Pride-viikon tapahtuma, joka voitaisiin kieltää, oli marssi. Tällainen päätös olisi kuitenkin ollut perustuslain vastainen, kun otetaan huomioon Serbian perustuslakituomioistuimen aiemmat päätökset kieltää marssi, ja päätöksestä tultaisiin valittamaan. EuroPriden puheenjohtaja Kristine Garina muistutti, että Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen oli julistanut oikeuden järjestää Pride-marssi perusihmisoikeudeksi. Yritykset kieltää se rikkoisivat Euroopan Ihmisoikeussopimuksen artikloja 11,13 ja 14, jotka myös Serbia on Euroopan neuvoston jäsenenä ratifioinut.
Lisäksi arvioitiin, että EuroPriden peruuttaminen olisi askel taaksepäin EU:n jäsenneuvotteluissa. Neuvottelukehyksen mukaan oikeusvaltioperiaatetta käsittelevä luku 23 on yksi tärkeimmistä. Jos kyseisessä luvussa ei edistytä, ei jatkoneuvotteluissa päästä eteenpäin.
Monet poliittiset asiantuntijat, oppositiopuolueiden edustajat sekä Priden järjestäjät totesivat, että päätos perua Pride oli Serbian hallitukselle ja Aleksandar Vučićille tilaisuus kääntää huomio pois Kosovon tapahtumista.
Serbia on ponnistellut vuosia itsenäisten median edistämiseksi, sillä tabloidit ja hallintomieliset tiedostusvälineet ovat vallanneet suurimman osan mediatilasta. Vučićin päätöksen aikoihin kaikki hallitusmieliset mediat keskittyivät suurelta osin Prideen, mikä käänsi huomion pois muun muassa Kosovon tapahtumista ja maan huonosta taloudellisesta tilanteesta.
Tämän lisäksi sosiaalinen media toimi alustana syrjivien narratiivien ja disinformaation levittämiselle LGBTQI+ yhteisöstä sekä äärioikeistolaisten ja nationalististen tahojen mobilisoimiseksi EuroPridea vastaan.
Muun muassa useat Euroopan parlamentin jäsenet, suurlähetystöt Suomi mukaan lukien sekä YK:n Serbia-edustusto lähettivät julkisen tukensa Priden järjestäjille, ja erityisesti marssille.
Pride-viikko avattiin ilman välikohtauksia 12. syyskuuta. Avajaisiin ei osallistunut Serbian korkea-arvoisia virkamiehiä. Esimerkiksi pormestari Aleksandar Šapićin poissaolo huomattiin myös Belgrade Priden johtajan Marko Mihajlovićin puheessa.
Marssipäivänä 17.9. sisäministeriö ilmoitti, että se hyväksyi marssin muutetulla reitillä. Vaikuttaa siltä, että ministeriö odotti viimeiseen hetkeen antaessaan marssille vihreää valoa välttääkseen mahdolliset välikohtaukset, mutta myös siksi, että Pridevastaiselle medialle ja sosiaaliselle medialle jäisi vähemmän aikaa mustamaalata järjestämisen hyväksynyttä hallitusta. Serbian nykyisen hallituksen tiedetään myös aiemmin ajoittaneen toimiaan strategisesti tai suorastaan lykänneen mahdollisia eskalaatioita aiheiden osalta, jotka aiheuttavat kansalaisissa vastareaktioita.
Pride-marssien historia Belgradissa – mutkikas polku kohti tasa-arvoa
Syyskussa 2001 paikalliset aktivisit ja ihmisokeuksien puolustajat yrittivät järjestää Pride-marssin entisessä Jugoslavian liittotasavallassa. Tämä oli ensimmäinen kansallinen Pride-marssi, joka järjestettiin nykyisen Serbian ja koko Länsi-Balkanin alueella. Marssi päättyi huligaanien, oikeistojärjestöjen sekä Serbian ortodoksisen kirkon papin hyökkäykseen. Järjestäjien mukaan yli 40 ihmistä loukkaantui, koska paikalla ei ollut riittävästi poliisivoimia. Sisäministeriö torjui kritiikin ja arvioi loukkaantuneiden määrän pienemmäksi.
Kolme vuotta myöhemmin suunniteltiin jälleen Pride-marssin järjestämistä Belgradissa. Yritykset kaatuivat kuitenkin perusteluihin turvallisuudesta, sillä saman vuoden maaliskuussa mielenosoittajat olivat sytyttäneet Nišin ja Belgradin kaupungeissa moskeijat tuleen.
Seuraavan kerran Pride-marssi oli tarkoitus järjestää syyskuussa 2009. Maan LGBTQ+-yhteisö sai paljon huomiota ja marssin järjestäminen muodostui ensisijaisen tärkeäksi sen jälkeen, kun syrjinnän kieltävä laki poistettiin parlamentaarisesta menettelystä Serbian ortodoksisen kirkon ja muiden uskonnollisten tahojen vaatimuksesta. Lukuisten julkisten uhkauksien jälkeen Pride-marssi siirrettiin tapahtumaa edeltävänä päivänä toiseen, sisäministeriön mukaan turvallisempaan paikkaan. Järjestäjät arvioivat päätöksen ”valtion antautumiseksi väkivallan uhille”, erityisesti sen jälkeen kun tämäkin marssi lopulta peruttiin.
Seuraava suunniteltu marssi onnistuttiin vihdoin järjestämään lokakuussa 2010. Marssiin osallistui yli 1000 ihmistä. Marssijoihin kuului myös diplomaattisia edustajia, ja turvallisuuden takasivat poliisivoimat, joita oli lähetetty alueelle runsaasti. Tästä huolimatta 6500 häirikköä aiheutti mellakoita Belgradissa. 132 poliisia ja 25 kansalaista loukkaantui ja 249 ihmistä pidätettiin.
Vaikka marssiin liittyi lukuisia välikohtauksia ja mellakoita, oli tämä ensimmäinen kerta lähes kymmeneen vuoteen, kun se onnistuttiin järjestämään. Sitä pidettiin edistysaskeleena, joka raivasi demokraattisempaa tietä Serbian seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille.
Tätä seuraava marssi järjestettiin vuonna 2014. 7000 poliisia, jotka olivat aseistautuneet hajottamaan mielenosoitukset ja mahdolliset hyökkäykset, turvasit tapahtuman. Laajojen turvajärjestelyjen ansiosta marssi saatiin järjestettyä ilman vakavia välikohtauksia.
Siitä lähtien Pride on järjestetty joka vuosi ilman suurempia välikohtauksia. Osallistujien määrä on noussut vuosien mittaan ja kolminkertaistanut vuodesta 2010. Siitä huolimatta suuri määrä poliiseja ja turvallisuusviranomaisia on edelleen läsnä Pride-tapahtumissa ja -marsseissa, sillä mahdollisten välikohtausten uhka on aina olemassa.
Vuonna 2017 Pride-marssiin osallistui vasta nimitetty pääministeri Ana Brnabić, mikä oli ensimmäinen kerta Länsi-Balkanilla, kun pääministeri osallistui Pride-tapahtumaan. Brnabić kuuluu itse seksuaalivähemmistöön ja puhuu siitä avoimesti. Viime vuosina hän on kuitenkin loistanut marsseilla poissaolollaan ja hänen suhteitaan yhteisöön ja järjestäjiin pidetään jossain määrin kireinä. Serbian seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kokevat, ettei pääministeri ole edistänyt riittävästi samaa sukupuolta olevien henkilöiden lainsäädäntöä tai paneutunut muihin yhteisön kokemiin haasteisiin.
Vuoden 2019 onnistuneesti pidetyn Priden jälkeen Euroopan Pride-tapahtumajärjestäjien liitto päätti enemmistöllä, että Belgradista tulee EuroPriden pääkaupunki vuonna 2022. Päätös oli tärkeä ja historiallinen hetki Länsi-Balkanin yhteisölle, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun EuroPriden päätapahtuma järjestettiin sekä alueella että ETA:n ulkopuolella. Samalla se nähtiin tilaisuutena muulle Euroopalle ja maailmalle tulla tietoisemmiksi kamppailuista, joita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kohtaavat Serbiassa ja Länsi-Balkanilla sekä mahdollisuutena paikallisyhteisölle saada enemmän kansainvälistä tukea.
Päätöksen yhteydessä Ana Brnabić ilmoitti antavansa täyden tukensa EuroPriden järjestämiselle Belgradissa. Euroopan Pride-tapahtumajärjestäjille lähettämässään kirjeessä hän korosti Serbian hallituksen päättäväisyyttä syrjinnän torjunnassa sekä vahvisti tavoitteen rakentaa parempi ja tasa-arvoisempi yhteiskunta kaikille. EuroPride-tapahtuman järjestämisen ja järjestäjien kohtaamien vaikeuksien aikana Brnabić ei kuitenkaan asettunut tukemaan tapahtumaa, mikä vieraannutti entisestään hänen ja LGBTQI+-yhteisön välistä suhdetta.
Serbian LGBTQI+-yhteisön haasteet ja haaveet
Viimeisin syrjinnän vastainen laki hyväksyttiin Serbiassa vuonna 2009 Serbian ortodoksisen kirkon vahvasta vastustuksesta huolimatta. Laki suojelee jokaista Serbian kansalaista etnisyyteen, sukupuoleen, uskontoon ja rotuun katsomatta.
Lain hyväksymisen jälkeen Serbian aktivistit keskittyivät laatimaan samaa sukupuolta olevien parisuhteita koskevaa lakia, joka ennen kaikkea tarjoaisi heille pääsyn terveydenhuollon ja sosiaalipalveluiden piiriin.
Lain ensimmäinen luonnos toimitettiin silloiselle hallitukselle jo vuonna 2010 ja se esiteltiin myös kansallisessa syrjinnän ehkäisemisstrategiassa vuosille 2013–2018. Vuonna 2020 Ana Brnabićin toisella toimikaudella perustettiin ihmis- ja vähemmistöoikeuksien ja sosiaalisen vuoropuhelun ministeriö. Vaikka oli viitteitä siitä, että laki hyväksyttäisiin kyseisen ministeriön avulla lähitulevaisuudessa, samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteita koskeva lainsäädäntö ei vieläkään ole Serbian parlamentin asialistalla. Lakiluonnokseen on myös pariin otteeseen esitetty muutoksia, joita LGTBQI+-yhteisö ja aktivistit ovat pitäneet huonoina.
Sen lisäksi, että samaa sukupuolta olevilta pareilta puuttuu oikeudellinen suoja ja tuki, kokee koko LGTBQI+-yhteisö edelleen jatkuvasti paljon syrjintää. Ja vaikka laki suojaa heitä syrjinnältä, yleinen asenne seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia kohtaan on usein melko kielteinen.
Civil Right Defenders raportoi vuonna 2020 tekemässään tutkimuksessa, että asenteet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan ovat parantuneet ja että yhä useammat ihmiset tukevat LGTBQI+-yhteisöä. Kansallismielisten narratiivien ja oikeistopolitiikan kannattajien lisääntyessä on kuitenkin tarpeen seurata asenteiden kehittymistä tulevina vuosina.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevia asenteita jyrkentää myös se, että aiheesta kouluttamiseen ei panosteta riittävästi. Tiedon puute kannustaa entisestään uusien narratiivien ja vanhojen syrjivien ideologioiden elvyttämistä, mikä edelleen loitontaa Serbian yhteiskuntaa niistä demokraattisista arvoista, joiden puolesta LGTBQI+-yhteisö on taistellut kiivaasti viimeiset 20 vuotta.
Vallitseva käsitys seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvista on edelleen se, että tämä on lännen maahan pakottama ideologia ja ihmiset, jotka identifioituvat osaksi LGTBQI+-yhteisöä, ovat lännen aivopesemiä.
Belgradin ja Nišin kaltaisten kaupunkikeskusten ulkopuolella on vain muutamia ryhmiä ja järjestöjä, jotka työskentelevät yhteisön ja sen kohtaamien haasteiden parissa. Tilat, joissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat voisivat tuntea olonsa turvalliseksi, jopa kaupunkikeskuksissa, saati niiden ulkopuolella, ovat valitettavasti edelleen toiveajattelua.
LGBTQI+-yhteisö ja aktivistit työskentelevät horjumattomasti tasoittaakseen tietä tasa-arvolle ja rakentaakseen siltaa kansalaisten välille. Sen vuoksi on edelleen toivoa, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien asema muuttuu tulevaisuudessa paremmaksi.