Die Linke – saksalaisia näkökulmia uuteen vasemmistopuolueeseen


Kalevi Sorsa -säätiö | 4.04.2012

Antti Alaja pohtii uuden saksalaisen vasemmistopuolueen syntyä, sen taustoja ja vaikutuksia saksan poliittisessa kentässä.

Artikkeli

Saksaan syntyi kesäkuussa uusi vasemmistopuolue Die Linke (tästä eteenpäin Vasemmisto), kun demokraattista sosialismia tunnustava PDS (Partei des Demokratischen Sozialismus) ja protestisosialidemokraattinen vaalivaihtoehto WASG (Arbeit & soziale Gerechtigkeit – Die Wahlalternative) yhdistyivät parivuotisen prosessin seurauksena. PDS:n postkommunistien ja läntisen WASG:in yhteistyö johtaa juurensa vuoden 2005 liittopäivävaaleihin, jolloin ne päätyivät strategiseen vaaliyhteistyöhön, ja ne muodostivat vaalien jälkeen yhteisen parlamenttiryhmän Saksan liittopäiville. Uuden vasemmistopuolueen synty tarkoittaa suurta muutosta saksalaisessa puoluekentässä, sillä sen myötä sosialidemokraattien (SPD) vasemmalle syntyi puolue, jolla on mahdollisuudet saada merkittävää kannatusta koko liittotasavallan alueella.

Uuden pelaajan saapuminen puoluekentälle synnytti välittömästi vahvoja reaktioita etabloituneiden puolueiden parissa. Liberaalien (FDP) puheenjohtaja Guido Westerwelle varoitti poliittisen painopisteen siirtymisestä vasemmalle ja hänen mukaansa Saksan tuleekin päättää, haluaako se lisää sosialismia vai vapautta. Baijerin kristillisten Edmund Stoiber taas painotti, että Vasemmisto tulisi ymmärtää varoitussignaalina myös kristillisdemokraattien piirissä. Silti uusi puolue tulee aiheuttamaan suurimmat järistykset sosialidemokraattien ja vihreiden (Bündnis 90/Die Grünen) joukoissa. Vasemmiston vastavalittu puheenjohtaja Oskar Lafontaine julisti jo puoluekokouspuheessaan kamppailun vihreistä ja sosialidemokraattisista äänistä alkaneeksi. Lafontainen mukaan Vasemmisto on ekologiseen uudistukseen pyrkivä puolue, joka asettaa vihreistä poiketen kysymyksen (Systemfrage) kapitalistisesta järjestelmästä. Sosialidemokraatteja Lafontaine syytti puolestaan uusliberalismista. Hänelle sosialidemokraattisen puolueohjelmakeskustelun keskeinen uutuus ennalta huolehtivan (vorsorgende) sosiaalivaltion käsite on tehtyä politiikkaa oikeuttavaa uusliberaalia sananhelinää.

Itäinen kansanpuolue vai yleissaksalainen vasemmistopuolue?

Lafontainen rinnalle Vasemmiston johtoon valittiin 65-vuotias Lothar Bisky, joka edustaa puolueessa etenkin PDS:n entisen kannattajakunnan ja liittotasavallan uusien itäisten osavaltioiden ääntä. Arvioiden mukaan jopa 85% Vasemmiston jäsenistöstä tulisi siirtymään puolueeseen PDS:n riveistä. PDS:hän vakiintui Berliinin muurin murtumisen jälkeen itäiseksi kansanpuolueeksi sosialidemokraattien ja kristillisten rinnalle, ja monet itäsaksalaiset näkevät PDS:n seuraajan edelleen uusien osavaltioiden asianajajana Berliinissä. PDS:n perintönä Vasemmisto joutuu myös kohtaamaan kysymyksen Itä-Saksan reaalisosialistisen menneisyyden hallinnasta. Laillisessa mielessähän PDS oli Itä-Saksan kommunistien Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SED:in) seuraajapuolue. Saksan yhdistyessä SED nimettiin uudelleen PDS:äksi, jonka jälkeen puolue valitsi demokraattis-sosialistinen linjan, ja se irrottautui reaalisosialismista. SED:in ja PDS:n väliset jatkuvuudet ovat tosin edelleen tulenarka kysymys poliittisissa väittelyissä. Yhtenä esimerkkinä uuteenkin puolueeseen liittyvästä historianpolitiikasta käy hiljattain käyty kiista SED-diktatuurin historian käsittelemistä varten perustetun julkisoikeudellisen säätiön (Stiftung zur Aufarbeitung der SED-Diktatur) ympärillä, kun säätiön hallitus päätti ottaa stipendiohjelmaansa mukaan Vasemmistoa lähellä olevan Rosa Luxemburgin säätiön. Päätöksen seurauksena joukko Vera Lengsfeldin kaltaisia DDR:n kansalaisoikeusliikkeen hahmoja vaati Rosa Luxemburgin säätiön ulossulkemista stipendiohjelmasta, koska heidän silmissään säätiön tilaisuuksissa on toistuvasti vähätelty DDR:ssä vallinnutta diktatuuria.

Verrattuna itäisiin osavaltioihin Vasemmiston potentiaalinen kannatus vanhoissa läntisissä osavaltioissa on avoin kysymys. Uuden puolueen mahdollisuudet saada kannatusta koko maassa ovat kuitenkin paremmat kuin itäsaksalaiseksi mielletyllä PDS:llä. Puoluetutkija Klaus Detterbeck pitää todennäköisimpänä, että Vasemmisto tulee säilymään vahvasti itäsaksalaisesti suuntautuneena puolueena, jolle muodostuu länteen muutamia Bremenin ja Saarlandin kaltaisia vahvoja kannatusalueita. Läntisen jalansijan saamisen kannalta avainhenkilöksi nousee ennen kaikkea karismaattinen ja populistinen puheenjohtaja Oskar Lafontaine, joka heijastaa sosialidemokraattien traditionalistien ja monien ay-aktiivien tyytymättömyyttä Gerhard Schröderin hallitusten aloittamaan uudistuspolitiikkaan. Lafontaine on taustaltaan sosialidemokraattien entinen puheenjohtaja, Schröderin ensimmäisen hallituksen valtiovarainministeri sekä Saarlandin osavaltion pitkäaikainen pääministeri, joka hävisi 1990-luvun lopulla linjakamppailun Schröderille. Erottuaan hallituksesta 1999 hän on profiloitunut schröderiläisen sosialidemokratian kriitikkona, etenkin Jugoslavian sodan ja Agenda 2010 – reformiohjelman myötä.

Saksalaisen työväenliikkeen perintö

1980-luvun puolivälissä liittokansleri Willy Brandt halusi tunnetusti Oskar Lafontainesta seuraajansa sosialidemokraattien johtoon. Aloittaessaan nyt kesäkuussa Vasemmiston puheenjohtajana Lafontaine nosti provokatiivisesti esiin oppi-isänsä Willy Brandtin poliittisen perinnön, rauhan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden politiikan ja ilmoittautui Brandtin työn jatkajaksi uuden vasemmistopuolueen puheenjohtajana. Brandtin sosialidemokraattis-reformistisen perinnön ohella Vasemmiston aatteellisiksi esikuviksi nostettiin perustamiskokouksessa Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht, jotka kannattivat parlamentarismin sijasta vallankumouksellista toimintaa. Vastaavanlaisia aatehistoriallisia ristiriitoja voi huomata myös Vasemmiston päivänpoliittisesta retoriikasta, jossa haikaillaan takaisin keynesiläistä kansallisvaltiollista sosialidemokratiaa, mutta toisaalta puoluevasemmistoa kosiskellaan puhumalla Hugo Chavezin 21. vuosisadan sosialismista ja systeeminmuutoksesta yleislakon keinoin. Lafontainen puoluekokouspuheen perusteella Vasemmisto pyrkii profiloitumaan poliittiseksi voimaksi, jonka piirissä saksalaisen työväenliikkeen eri perinteet voisivat yhtä lailla vaikuttaa.

Sosialidemokraattisia reaktioita

Sosialidemokraattien piirissä Vasemmiston synty puolueena elävöitti entisestään keskustelua siitä, miten uuden vasemmistovoiman asettamaan haasteeseen tulisi vastata. Kysymys on keskeinen, sillä kuten tunnettu historioitsija Hans-Ulrich Wehler analysoi Die Zeit -viikkolehdessä, Vasemmiston vaikutusvalta lännessä tulee pitkälle riippumaan siitä, miten sosialidemokraatit onnistuvat taivuttamaan kannattajakuntansa aloitetun uudistuspolitiikan taakse. Wehler näkee sosialidemokraattien aloittamat reformit välttämättömyyksinä, ja SPD:n olisi hänen mielestään poliittisesti viisasta esiintyä yhtenäisenä ja päättäväisenä reformipuolueena. Sosialidemokraattisen puolueen ongelmaksi Wehler nostaa Willy Brandtin, Helmut Schmidtin tai Hans-Jochen Vogelin kaltaisten poliittisten yleisosaajien puutteen. Nykyisessä tilanteessa tarvittaisiin sektoripoliitikkojen sijasta Vasemmiston uskottavuuden haastavia generalisteja.

Monissa Matthias Platzeckin kolumnin Sagt doch einfach `soziale Demokratie´ kaltaisissa sosialidemokraattisissa analyyseissä Vasemmiston ja etenkin Lafontainen poliittiset avaukset koetaan provokaatioina ja epärealistisena populismina, joiden kanssa vuoropuheluun lähtemistä ei nähdä kannattavana. Sen sijaan Platzeck katsoo, että sosialidemokraattien tulee tarjota ihmisille ajanmukainen ja positiivinen tulevaisuudenvisio ennalta huolehtivan sosiaalivaltion muodossa. Aivan kuten lukuisissa aikaisemmissa kirjoituksissaan, Platzeck nostaa erityisesti pohjoismaat esille moderneina, ihmisiin panostavina hyvinvointiyhteiskuntina. Toisaalta aloitettuun uudistuspolitiikkaan kriittisesti suhtautuville uuden sosialidemokratian ongelmat tuntuvat kiteytyvän ennalta huolehtivan sosiaalivaltion käsitteessä. Professori Christoph Butterwegge, joka on ollut yksi näkyvimpiä uudistuspolitiikan kriitikoita, näkee, että ennalta huolehtivan sosiaalivaltion myötä omaksutaan uudenlainen käsitys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Tässä käsityksessä painottuu mahdollisuuksien tasa-arvo tulonjaollisen oikeudenmukaisuuden kustannuksella.

Vaikka aloitettu reformipolitiikka ja sen suunta säilyy kiistanalaisena kysymyksenä sosialidemokraattisissa keskusteluissa, myös monien reformipolitiikan kriitikoiden piirissä myönnetään, ettei Vasemmiston ajamaan ”vanhaan” politiikkaan ole paluuta. Baijerin sosialidemokraattien ja Die Parlamentarische Linken (yksi SPD:n parlamenttiryhmän kolmesta poliittisesta suuntauksesta) Ludwig Stiegler analysoi Frankfurter Hefte -lehdessä, että Vasemmisto on ymmärrettävä protestipuolueena, koska se lupaa kannattajilleen pitäytymistä vanhassa kansallisvaltiollisessa sosiaalipolitiikassa, vaikka politiikan liikkumatila on pienentynyt pääomaliikkeiden globalisaation ja alueiden ja valtioiden välisen kilpailun (Standortwettbewerb) myötä. Stiegler painottaa, että tällaisessa tilanteessa vasemmistolaisten voimien tulisi etsiä pikemminkin globaaleja, tai vähintäänkin alueellisia (eurooppalaisia) ratkaisuja eikä tehdä katteettomia lupauksia kannattajilleen.

Vasemmistopuolueiden hallitusyhteistyö

Oskar Lafontainelle sosialidemokraattien linjan muuttaminen on ääneen lausuttu tavoite. Hän tarjosi sosialidemokraattien Kurt Beckille avoimesti kanslerinsalkkua (koalitiota Vasemmiston kanssa 2009), mikäli sosialidemokraatit olisivat valmiita ottamaan takaisin osan aloitetuista uudistuksista. Tuleva hallitusyhteistyö tyrmättiin joka tapauksessa täysin sosialidemokraattien puheenjohtajiston sekä työministeri Franz Münteferingin toimesta eikä myöskään vihreiden johdossa suhtauduta suopeasti Vasemmiston tunnusteluihin. Vihreiden puheenjohtajan Reinhard Bütikoferin sanoin Vasemmiston sosialismin suhteen ei ole koskaan selvää, kuinka paljon Kuubaa, Hugo Chavezia tai vastaavaa on tiedossa. Sosialidemokraattisista huippupoliitikoista Berliinin kaupunginjohtaja Klaus Wowereit on näkyvimmin kampanjoinut vasemmiston hallitusyhteistyön puolesta. Wowereitilla on omakohtaista kokemusta PDS:n kanssa harjoitetusta politiikasta, sillä hän on hallinnut Berliinissä yhdessä postkommunistien kanssa vuodesta 2002. Vasemmistoyhteistyön sijasta SPD:n puheenjohtaja Kurt Beck on pyrkinyt julkisissa esiintymisissään luomaan pohjaa sosialidemokraattien, liberaalien, sekä vihreiden varaan pohjautuvan sosiaaliliberaalin, ns. liikennevalokoalition luomiseksi.

Tutkija Kimmo Elo arvioi Politiikka-lehdessä, että Vasemmiston kehityksellä tulee olemaan ratkaiseva merkitys Saksan tuleviin hallitusneuvotteluihin. Elon mukaan koalitioihin kykenemätön Vasemmisto on ”dummy player” Saksan poliittisessa järjestelmässä, koska se kerää ääniä pois vasemmalta, muttei ole hallituskelpoinen. Tämä taas vähentää mahdollisuuksia joko kristillisdemokraattien tai sosialidemokraattien varaan rakennetun enemmistöhallituksen muodostamiseen ja luo paineita Saksassa poikkeustilanteeksi mielletyn, nykyisen kristillisdemokraattien ja sosialidemokraattien välisen laajan koalition muodostamiseksi.

Poliittinen keskusta liikkeessä?

Aika tulee näyttämään, miten nopeasti Vasemmisto kehittyy legitiimiksi, hallituskoalitioihin kykeneväksi pelaajaksi Saksan puoluekentällä. Nykyisellään puolue on ajanut itsensä poliittiseen paitsioon etenkin ulkopolitiikan saralla. Lafontaine muun muassa syytti Saksan armeijaa terroristiseen toimintaan osallistumisesta Afganistanissa, ja Vasemmisto on vaatinut saksalaisten joukkojen poisvetämistä maasta. Ulkopoliittisesti se on pyrkinyt nostamaan esille rauhanpoliittisia teemoja korostaen kansainvälisen oikeuden ja monenkeskisyyden merkitystä kansainvälisissä suhteissa. Myös sosialidemokraatit ovat tänä vuonna terävöittäneet rauhanpolitiikkaansa Willy Brandtin hengessä. Kurt Beck vaati International Herald Tribunen artikkelissaan uuden aseidenriisuntapolitiikan aloittamista maailmassa.

Rauhanpolitiikan ohella Schröderin punavihreän hallituksen aloittaman reformipolitiikan kritiikki kuuluu Vasemmiston ydinteemoihin. Vasemmistoon yhdistynyt WASG syntyi läntisiin osavaltioihin protestina Agenda 2010 – uudistusohjelmaa kohtaan. Tätä taustaa vasten on vaikea kuvitella, että Vasemmisto päätyisi nopeasti kompromisseihin muiden aloitettuja uudistuksia kannattavien puolueiden kanssa, sillä protestipuolueena sen erilaisista lähtökohdista tulevia jäseniä yhdistää ennen kaikkea tyytymättömyys harjoitettua politiikkaa kohtaan. Sen sijaan arvellaan, että Vasemmiston vaikutus näkyisi poliittisen keskustan liukumisessa vasemmalle. Jörg Lau kirjoittaa Die Zeitissa, että vaalit ratkaistaan kyllä edelleen poliittisessa keskustassa, mutta poliittinen keskusta itsessään on siirtynyt muutaman askeleen vasemmalle. Tästä kertoo Laun mukaan muun muassa Die Zeitin tekemä mielipidekysely, jossa selkeä enemmistö saksalaisista kannattaa Vasemmiston vaatimuksia minimipalkan toteuttamisesta, eläkeikärajan noston estämisestä, sekä Afganistanin joukkojen kotiuttamisesta.

Toinen merkki vasemmistotrendistä saksalaisessa politiikassa koettiin kesäkuisessa Heiligendammissa, jonne johtavien teollisuusmaiden johtajat kokoontuivat G8-kokouksen merkeissä. Kokouksen varsinaisten teemojen lisäksi saksalaisissa medioissa huomioitiin laajalti kokousta ympäröineet levottomuudet ja mielenosoitukset sekä viestit vaihtoehtoisen globalisaation tarpeellisuudesta. Monikymmentuhantisen mielenosoittajajoukon lisäksi vaihtoehtoisen globalisaation agendaa pitivät esillä monet sosialidemokraattien, vihreiden ja Vasemmiston poliitikot, jotka ilmaisivat tukensa mielenosoittajien vaatimuksille oikeudenmukaisemmasta globalisaatiosta. Yleistyneet puhetavat valtion paluusta politiikkaan ja globalisaation häviäjistä ovat ainakin kaukana vuoden 2005 liittopäivävaaleja edeltäneestä tunnelmasta, jolloin Angela Merkelin lähipiirin kuuluvan Paul Kirchofin pelättiin kävelevän valtiovarainministeriöön radikaalin uusliberaalilla ohjelmalla.

Antti Alaja on yhteiskuntatietelijä ja SONK-aktiivi, joka kiinnostui saksalaisesta politiikasta Berliinissä vietetyn ERASMUS-vaihdon kautta.


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö