Jaakko Blomberg: Mitä Suomen puolustusyhteistyö pitää sisällään?

Euroopan unionin Lissabonin sopimukseen sisältyy turvallisuusyhteistyöstä keskinäisen avunannon lauseke, jonka tulkinnasta ja merkityksestä muhii Suomessa linjakysymys.

Euroopan unionin Lissabonin sopimukseen sisältyy turvallisuusyhteistyöstä keskinäisen avunannon lauseke, jonka tulkinnasta ja merkityksestä muhii Suomessa linjakysymys.

 

SUOMEN TURVALLISUUSPOLITIIKASSA on muutaman viime vuoden aikana tapahtunut merkittävää kehitystä, joka voidaan tiivistää käsitteeseen puolustusyhteistyö. Puolustuskykyä kehitetään sekä vahvistamalla ja uudistamalla puolustusvoimien toimintakykyä että osallistumalla kansainväliseen puolustusyhteistyöhön.

Edellinen on tuntuvien haasteiden edessä, kun seuraavan vuosikymmenen kuluessa on suoritettava merkittäviä hankintoja sekä laivastoon että ilmavoimille. Tavoitteesta on laaja yhteisymmärrys, mutta kuinka hankinnat rahoitetaan, se vaatii vielä paljon poliittista vääntöä.

Kansainvälinen puolustusyhteistyö etenee laajalla rintamalla. Yhtäällä Euroopan unioni on vahvistamassa puolustusta erityisesti varusteluyhteistyön avulla. Toisaalla on NATO, jonka kumppanuusohjelmiin Suomi on osallistunut jo pitkään, viime vuosina yhä syvenevällä tavalla. Ytimessä ovat yhteiset harjoitukset, jotka vahvistavat osallistuvien maiden puolustuskykyä, mutta myös kykyä tarvittaessa yhteistyöhön poikkeustilanteissa.

Kolmantena ulottuvuutena on yhteistyö yksittäisten maiden kanssa. Keskeisimmän huomion on saanut Ruotsi, mutta painoa on myös yhteistyöllä Pohjoismaiden kesken. Samoin yhteistyötä harjoitetaan lisääntyvästi yksittäisten NATO-maiden, ennen muuta Yhdysvaltain ja Iso-Britannian kanssa.

 

TAUSTALLA VAIKUTTAA VUONNA 2009 voimaan astunut Euroopan unionin Lissabonin sopimus ja sen turvallisuusyhteistyötä koskevat artiklat, erityisesti keskinäisen avunannon lauseke (SEU 42/7). Sen mukaan, ”jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissä olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti”.

Valtioneuvoston kesällä 2016 antama ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko määrittelee: ”Keskinäisen avunannon lausekkeella on Suomen näkökulmasta vahva turvallisuuspoliittinen merkitys sekä periaatteellisesti että käytännössä. Lauseke edellyttää unionin jäsenmailta valmiutta konkreettisen avun antamiseen ja tukee maiden toimia uhkien ennaltaehkäisemisessä. Avunantolauseke on jäsenvaltioita yhtäläisesti velvoittava. Suomi luo tarvittavat valmiudet lausekkeiden mukaisten velvoitteiden täytäntöönpanoon ja kansainvälisen avun antamiseen ja vastaanottamiseen.”

Selonteossa ilmaistaan selkeästi kansainvälisen puolustusyhteistyön viitekehys. ”Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön nykyisessä tilassa ja kehityspotentiaalin valossa Suomella ei ole mahdollisuutta eikä halua eristäytyä. EU:n jäsenenä Suomi ei voisi olla ulkopuolinen, jos sen lähialueella tai muualla Euroopassa turvallisuus olisi uhattuna.”

Mitä tämä pitää sisällään, siitä näyttää olevan kehkeytymässä jonkinlainen linjakysymys. Käsitellessään selontekoa viime syksynä eduskunta oli hallitusta pidättyvämpi puolustusyhteistyön merkityksen suhteen. Eduskunnan hyväksymässä ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä korostetaan, että ”mahdollinen konflikti lähiympäristössämme vaikuttaisi suoraan Suomen turvallisuuteen”. Kuitenkin ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan selkeänä päämääränä on ehkäistä Suomen joutuminen sotilaallisen konfliktin osapuoleksi”.

Toisin sanoen, ”Suomen tulee toimia niin, ettei se sotilaallisen konfliktin sattuessa joudu sotatoimien kohteeksi”. Valiokunta toteaa samassa yhteydessä, että ”Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”.

Helmikuussa 2017 valtioneuvoston julkaisemassa puolustusselonteossa viitataan eduskunnan lausumaan, jonka mukaan Suomi ei ”salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”. Toisaalta todetaan, että ”valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon linjausten pohjalta tämä ei rajoita Suomen mahdollisuuksia antaa ja ottaa vastaan kansainvälistä apua tai tiivistää puolustusyhteistyötä”.

 

LINJAKYSYMYS KOSKEE SITÄ, kuinka Lissabonin sopimuksen avunantovelvoitetta tulkitaan. Yhteisymmärrys vallitsee siitä, että Suomi ei voi eristäytyä tai olla ulkopuolinen, jos lähialueellamme tai muualla Euroopassa turvallisuus on uhattuna – tai paremminkin, kun aseellinen hyökkäys jo on tapahtunut. Erimielisyys näyttää koskevan sitä, minkälaiseen toimintaan Suomi on valmis tai velvoitettu ryhtymään tällaisessa tilanteessa.

Eduskunnassa hyväksytty linjaus torjuu sotilaallisen avun, siis osallistumisen sotilaalliseen konfliktiin. Valtioneuvoston selonteoissa kuvattu linja edellyttää valmiutta avunantoon, jossa ei suljeta pois sotilaallista osallistumista.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta vallitsee laaja yhteisymmärrys, jota ei pitäisi ilman perusteita häiritä. Puolustusyhteistyön merkitys on kuitenkin linjakysymys, jota kannattaa punnita tarkoin.

Ottamatta suoraan kantaa puoleen tai toiseen olennaista on, minkälaisin toimintaehdoin Suomi parhaiten takaa oman turvallisuutensa. Sotilaallisen avun suuntaaminen uhanalaiselle kumppanille voi vetää saman uhan Suomen päälle. Toisaalta voi kysyä, millä keinoin taataan tehokkaimmin se, että saamme kumppaneiltamme tukea ja apua, jos joudumme itse uhanalaiseksi. Kysymys on Itämeren alueen turvallisuudesta.

Kuinka parhaiten kehitetään Euroopan unionista kaikkien jäsenvaltioiden solidaarisuuteen perustuva turvallisuusyhteisö? Miten parhaiten parannetaan tuon yhteisön kykyä uhkien ennaltaehkäisyyn?

 

Jaakko Blomberg on valtiotieteiden lisensiaatti, eläkkeellä oleva diplomaatti, viimeksi suurlähettiläs Tallinnassa 2001–2005.

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter