Patti & Banga


Kalevi Sorsa -säätiö | 4.04.2012

Mikko Majander kirjoittaa ”Patti Smithin parhaasta levystä sitten 1970-luvun”.

Artikkeli

Tekstiviesti kertoi kevään päätteeksi, että Patti Smith on tehnyt 65-vuotiaana parhaan levynsä sitten 1970-luvun. ”Hypnoottinen ääni on yhä ihan sama”, luotettava taho hehkutti. Kesän mittaan on ollut ilo vahvistaa arvio omin korvin oikeaksi.

Banga on tyylikäs kokonaisuus, joka korostaa tekijänsä parhaita puolia. Patti bändeineen ei ole koskaan ollut mikään suuri biisintekijä, mutta tulkinnassa, selkäpiin säväyttämisessä hän on jäljittelemätön originaali.

Sen annetaan nyt kantaa kaiken yli. Kappaleet ovat kuin hymninpätkiä, tai sitten on raapaistu taustakudosta, jonka päälle Smith vuodattaa mantroja ja loitsujaan. Kummasti se riittää, kun laulussa ja lyriikassa on riittävästi karismaa.

Lisäarvoa tulee siitä, että harvakseltaan levyttävä kulttipalvonnan kohde yhä onnistuu vanhan maineensa veroisesti eikä vaivu yhdentekevyyksiin. Eihän Bangassa ole ensilevyjen kaltaista hurjuutta, mutta se todistaa, kuinka rockpapitar voi varttua arvokkaasti.

Legendaa sopii siis populaarikulttuurissakin luoda myös muuten kuin kuolemalla nuorena, vaikka amywinehouset jatkavat yhä tuota surullista traditiota. Patti Smithin roudatessa 1960-luvun lopulla vähiä kamppeitaan New Yorkiin se oli vielä suorastaan tosirokkarin tunnusmerkki.

Idoleita meni manalle toinen toisensa jälkeen, niin Rolling Stonesin Brian Jones kuin Jimit Hendrix ja Morrison. Pattin tavoite oli vähintään elämä taiteilijan muusana, mutta läheiseksi osunut Robert Mapplethorpe ei hänkään ollut niitä tasapainoisimpia karaktäärejä.

Pari vuotta sitten Smith kuvasi hienosti sielunkumppanusten haparointia kohti mainetta palkitussa muistelmakirjassaan Ihan kakaroita. Sitähän he olivat, nuoria mutta näkemyksellisiä, nälkäisiä ihan kirjaimellisesti ennen läpimurtojaan.

Näitä tarinoita lukiessa tulee pohtineeksi, kuinka moni wannabe-taiteilija jää unohduksiin, oman tinkimättömyytensä uhriksi.

Vai onko niin, että poikkeuksellinen lahjakkuus puskee tavalla tai toisella aina esiin, betoniviidakoistakin. Tohdin epäillä.

Yksi selitys magian kestävyyteen on siinä, että Smith on ammentanut rockia suuremmista sammioista. Niihin ovat mahtuneet sekä kuvataiteen että kirjallisuuden avantgardet molemmin puolin Atlanttia, mutta ennen muuta hän on eurooppalaisen dekadenssin perillinen.

Patti on Baudelairensa ja Rimbaud’nsa lukenut, pyhiinvaeltanut heidän haudoillaan, saanut innoitusta Genet’ltä ja Godardilta. Ranskan kulttuuriministeriö ei koristele kunniamerkein ketä tahansa amerikkalaista.

Uudelta levyltä löytyy avauksia Venäjälle. Sekä Gogol että Tarkovski ovat antaneet sytykkeitä kappaleisiin, jos kohta niiden maantieteellinen ja ajallinen kirjo ulottuu Amerikan valloituksesta Japanin tsunamiin.

Suosittelen Bangasta deluxe-versiota, joka sisältää sanoitusten ohella Smithin saatteen sekä valokuvia, yhden ylimääräisen laulunkin.

Kirjan muotoisena editio sopii hyllyyn hyvin vaikkapa Pattin runokokoelman Viattomuuden tunnusmerkit viereen.

Mutta mikä ihmeen Banga? No koira Mihail Bulgakovin hillittömästä romaanista Saatana saapuu Moskovaan, jonka eläinhahmoista muistetaan yleensä vain Begemot, tuo pimeyden ruhtinaan mitään häpeämätön, kaaosta ja karnevaalia ruokkiva musta kissa.

Banga sen sijaan keskittyy isäntäänsä, lievittää läsnäolollaan tämän migreeniä ja rauhoittaa uneen. Poikkeuksellisen vaativa homma kestää parituhatta vuotta, kun isännäksi on sattunut Pontius Pilatus, jota jää kalvamaan Jeesuksen opetukset ja tuomio.

Patti Smithille Banga on lojaalisuuden perikuva. Tai kuten Bulgakovin Saatana sen muotoilee: ”ken rakastaa, jakakoon rakastettunsa osan.”

Kolumni on julkaistu Demokraatissa 1.8.2012.


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö