Pursiaisen kolme väärää väitettä yrittäjähenkisestä valtiosta


Antti Alaja | 30.08.2017

Olen kirjoittanut ajatuspajatyöni puitteissa kaksi raporttia, joissa on käsitelty innovaatiotaloustieteilijä Mariana Mazzucaton tutkimustyötä yrittäjähenkisestä valtiosta ja pohdittu lähestymistavan sovellettavuutta Suomen kaltaisiin maihin.

Mazzucaton ja hänen kollegoidensa väsymättömän tutkimus- ja vaikuttamistyön ansiosta kansainvälisessä talouskeskustelussa on tapahtunut merkittävä käänne, jonka myötä valtion rooli teknologian, innovaatioiden ja talouden kehityksessä on noussut jälleen keskeiseksi kysymykseksi.

Yrittäjähenkisen valtion suosiota nykykeskustelussa selittänee se, että Mazzucato on haastanut kahtiajaon, jossa Yhdysvallat on nähty laissez faire -taloutena ja Länsi-Eurooppa suuremman julkisen sektorin mallina. Vaikka kyseinen jaottelu pitänee paikkansa hyvinvointivaltioita vertailtaessa, niin elinkeino- ja teknologiapolitiikan näkökulmasta Yhdysvaltojen liittovaltio on toiminut määrätietoisesti.

Käytännössä Mazzucato on kiinnittänyt huomion siihen, että Yhdysvaltojen liittovaltiolla – erityisesti puolustushallinnolla – on ollut avainrooli yleiskäyttöisten teknologioiden (ICT-, bio- ja nanoteknologia) kehityksessä sekä Yhdysvaltojen teknologiselle etulyöntiasemalle laajemmin. Mazzucaton tunnetuin tapaustutkimus koskee Applen iPhonen keskeisiä teknologioita, jotka syntyivät julkisrahoitteisesti.

Mazzucaton tutkimustyö korostaa, että valtion tehtävä ei ole ainoastaan tukea perustutkimusta – vaan valtiota tarvitaankin yrityssektorin rinnalla keskeiseksi innovaattoriksi ja taloudellisen muutoksen aloittamiseen. Varsinkin kun puhutaan teknologisista vallankumouksista ja radikaaleista innovaatioista, valtion rooli on alkuvaiheessa tärkeä. Yksityinen riskirahoitus astuu peliin vasta myöhemmin.

Omassa tutkimustyössäni olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että vaikka Mazzucatolle kuuluu kunnia uusien kysymyksenasettelujen avaamisesta taloustieteellisessä keskustelussa, yrittäjähenkisen valtion käsite kaipaa jatkokehittelyä, jos sitä aiotaan soveltaa Suomen kaltaisiin pienempiin maihin. Tuoreimmassa raportissani tarjosin muutamia yleisiä suuntaviivoja keskusteluun yrittäjähenkisestä valtion määritelmästä.

Yrittäjähenkisen valtion keskustelu on ottanut Suomessa tuulta alleen Mazzucaton viime vuoden Suomen-vierailun ja muutamien lehtijuttujen myötä. Tästä voidaan pitää osoituksena myös sitä, että tuoreessa Paska Suomi -kirjassa (2017, Tammi) ajatuspaja Liberan tutkimisjohtaja Heikki Pursiainen nimeää yrittäjähenkisen valtion yhdeksi esimerkiksi vasemmiston talousajattelun ”tyhmistymisestä”.

Koska Paska Suomi -kirjassa maalataan kovin negatiivinen kuva yrittäjähenkisestä valtiosta, ja koska lähestymistapa ei ole vielä kovin tunnettu Suomessa, niin väärinkäsitysten välttämiseksi käyn seuraavassa läpi Pursiaisen kolme väärää väitettä yrittäjähenkisestä valtiosta: 1) että yrittäjähenkinen valtio ei saisi tukea taloustieteen järkeviltä harjoittajilta, 2) että yrittäjähenkinen valtio ilmentäisi paluuta vanhaa teollisuuspolitiikkaan ja 3) että yrittäjähenkinen valtio on sosialismin jäänne.  Pursiaisen kirjan väitteet innovaatiopolitiikan vaikuttavuudesta, samoin kuin argumentit hyvinvointivaltiosta, keskiluokasta ja köyhistä vaatisivat myös faktantarkistusta, mutta ehkäpä palaan niihin seuraavissa blogikirjoituksissa.

Pursiaisen väite 1: Yrittäjähenkinen valtio ei saa tukea taloustieteen järkeviltä harjoittajilta

”Jos jaksaa ajatella hetkisenkin, tajuaa, että tässä [yrittäjähenkisessä valtiossa] ei ole mitään järkeä. Ne, jotka ovat lukeneet taloustiedettä, tietävät, ettei tässä ole mitään järkeä. Byrokraateilla ja poliitikoilla ei ole ehdotettuun vientivalttimietintään vaadittavia tietoja ja taitoja. Mutta tätäkin pahempaa on, ettei heillä ei ole oikeita kannustimia, koska he pelaavat muiden rahoilla. Valtion tehtävä ei ole yrittäjäriskin ottaminen toisten rahoilla”. (Paska Suomi, s. 31)

”Ketään suomalaisessa yleisössä ei kiinnostanut, oliko Mazzucaton analyysi oikea, koska johtopäätökset miellyttivät. Ketään ei kiinnostanut, ettei Mazzucatoa pidetä erityisen kiinnostavana taloustieteilijänä tieteenalan sisällä. Ketään ei kiinnostanut, että taloustieteen konsensus ei tue Mazzucaton johtopäätöksiä. Ketään eivät kiinnostaneet Mazzucaton esityksen ilmeiset analyyttiset puutteet. Omituinen lumoutumisen tila sai periaatteessa järkevät ihmiset yhtäkkiä uskomaan, että valtion kannattaa alkaa riskisijoittaa kulutuselektroniikkaan. (Paska Suomi, s. 145)

Pursiaisen lähtökohtaa valtataloustieteestä ainoana ”järkevänä” näkökulmana innovaatiokeskusteluun on vaikea sulattaa, jos tuntee taloustieteen historiaa 1900-luvun jälkipuoliskolla. Taloustieteen ja innovaatiotutkimuksen uranuurtajan Joseph Schumpeterin (1883–1950) ajatukset teknologiasta ja innovaatioista kapitalismin muutoksen lähteinä olivat nimittäin pitkään paitsiossa uusklassisen kasvututkimuksen piirissä. Vasta 1980-luvun ”uuden” kasvututkimuksen myötä analysoitiin teknologiseen kehitykseen vaikuttavia tekijöitä, kuten t&k-menoja tai investointeja inhimilliseen pääomaan.

Valtavirtataloustieteilijöiden suhteellisen vähäisestä kiinnostuksesta (poikkeuksena markkinaepäonnistumisen teorian kehittäjä Kenneth Arrow) johtuen innovaatiotutkimuksen suuret edistysaskeleet otettiin 1960- ja 1970-luvulla teknologiahistorian, empiirisen ja historiallisen innovaatiotutkimuksen sekä 1980-luvulta alkaen Schumpeterin työn varaan nojaavan evolutionaarisen innovaatiotaloustieteen piirissä. Innovaatiotutkimuksen suuri vahvuus on ollut siitä lähtien poikkitieteellisyys ja avoimuus eri lähestymistavoille. Valtavirtataloustiede ei siis ole ainoa varteenotettava tieteellinen suuntaus innovaatiotutkimuksen kentällä.

Mazzucaton yrittäjähenkisen valtion avaus on selkeästi osa evolutionaarisen innovaatiotaloustieteen ja empiirisen ja historiallisen innovaatiotutkimuksen perinnettä, jonka keskuksia ovat olleet erityisesti Sussexin yliopiston Science Policy Research Unit, Aalborgin yliopisto sekä Stanfordin yliopisto. Yrittäjähenkinen valtio jatkaa myös keskustelua valtion roolista talouskehityksessä, joka on kuulunut kehitystaloustieteen tutkimusohjelmaan vuosikymmeniä. Talousteoreettisessa mielessä yrittäjähenkinen valtio luo myös vuoropuhelua Keynesin ja Schumpeterin talousteorioiden välille.

Vaikka evolutionaarinen innovaatiotaloustiede kyseenalaistaa valtavirtaisen taloustieteen lähtökohdan yleiseen tasapainoon hakeutuvasta taloudesta ja markkinaepäonnistumisen teorian (ja analysoi erityisesti kapitalismin evolutionaarista muutosta ja yritysten erilaisia innovaatiorutiineja Schumpeterin viitoittamalta pohjalta), niin Mazzucato on selkeästi myös pyrkinyt luomaan taloustieteen koulukuntaerot ylittävää yhteistyötä esimerkiksi  Joseph Stiglitzin ja Bank of Englandin pääekonomistin Andrew Haldanen kaltaisten taloustieteilijöiden suuntaan, jotka eivät tunnu pitävän Mazzucaton väitteitä yrittäjähenkisestä valtiosta yhtä anteeksiantamattomina kuin Pursiainen. Tutkimustoiminnassaan Mazzucato toimii valtavirtataloustieteen ja sitä haastavien taloustieteen kilpailevien koulukuntien rajapinnoilla.

Pursiaisen väite 2: Yrittäjähenkinen valtio ilmentää paluuta vanhaa teollisuuspolitiikkaan


”Nykyinenkin innovaatiotukijärjestelmä tuhlaa jo rahaa miljoonakaupalla vuodessa, kun rahaa menee hankkeisiin, jotka olisivat syntyneet muutenkin, ja hankkeisiin, joita ei olisi koskaan pitänyt ollakaan. Yrittäjähenkinen valtio olisi vauhdikkaasta nimestään huolimatta paluun vanhan ajan teollisuuspolitiikkaan, jonka epäonnistuminen tiedetään kaikkialla muualla kuin työ- ja elinkeinoministeriössä.” (Paska Suomi, s. 31)

On vaikea nähdä, minkä kriteerien valossa Suomen ”vanha teollisuuspolitiikka” 1950-luvulta 1980-luvulle olisi ollut erityisen epäonnistunutta. Pikemminkin Suomi onnistui teollistumaan ja modernisoitumaan hämmästyttävällä vauhdilla kylmän sodan vuosina. Markus Jäntti ja Juhana Vartiainen arvioivat kirjoittamassaan työpaperissa vuonna 2009, että ”Suomi on esimerkki myöhäisestä, mutta onnistuneesta valtiovetoisesta teollistamisesta, joka toteutettiin nopeasti. Talouspoliittinen strategia, jolla tämä saavutettiin, oli punnittu yhdistelmä vahvaa valtiointerventiota ja yksityisiä kannustimia.”

Valtion vahvaa ja ohjaavaa roolia Suomen, Ranskan, Japanin tai Etelä-Korean kaltaisten maiden talouskehityksessä kylmän sodan aikana on usein kuvattu kehityshenkisen valtion käsitteen kautta. Suomen tapauksessa valtionyhtiöt olivat merkittäviä teollisia investoijia, ja valtio tuki myös yksityisyritysten investointitoimintaa. Taloushistorioitsija Barry Eichengreen on kuvannut 1950- ja 1960-luvun talouskehityksen mallia ekstensiivisen kasvun malliksi, sillä investoivat eurooppalaisyritykset pystyivät hyödyntämään kehittyneempää amerikkalaisteknologiaa saavuttaen näin tuottavuushyötyjä.

Vaikka useat maat teollistuivat valtiovetoisesti kylmän sodan aikana, samat politiikkatoimet tai instituutiot eivät välttämättä tuota vastaavia tuloksia talouksien eri kehitysvaiheissa tai nykyisissä olosuhteissa. Eichengreenin mukaan ekstensiivisen kasvu malli kohtasi rajansa 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvun alussa. Eurooppalaismaat alkoivat pohtia keinoja kuroa umpeen teknologiakuilua suhteessa Yhdysvaltoihin ja kehittää intensiivistä eli innovaatioihin perustuvaa kasvupolitiikkaa.

Vaikka Pursiainen leimaa yrittäjähenkisen vanhaksi teollisuuspolitiikaksi, niin keskeinen lähtökohta yrittäjähenkisessä valtion suhteen on se, että tarvittava valtiointerventio muuttuu talouden eri kehitysvaiheissa. Aiemmin valtio toimi suoremmin ja keskitetymmin elinkeinopolitiikassa, mutta yrittäjähenkinen valtio edistää teknologiaa ja innovaatioita hajautetummin ja verkostomaisemmin.

Taloussosiologi Fred Block on kuvannut elinkeinopolitiikan muutosta Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa erottelemalla byrokraattisen kehityshenkisen valtion ja verkostomaisen kehityshenkisen valtion. Block korostaa, että vanha kehityshenkisen valtion malli on hyödytön kehittyneimmissä OECD-maissa, sillä lähellä teknologista eturintamaa ei ole olemassa teknologista johtajaa, jota voisi suoraan imitoida. Blockin mukaan uuden ”Verkostomaisen kehityshenkisen valtion tärkein painopiste on auttaa yrityksiä kehittämään tuotteita ja prosessi-innovaatioita joita ei vielä ole olemassa, kuten ohjelmistosovelluksia, uusia biotekniikan lääkehoitoja tai uusia lääketieteellisiä instrumentteja”.

On mahdollista, että ”vanhan” elinkeinopolitiikan keinoille – kuten valtionyhtiöille tai rahoitus- ja pankkijärjestelmän nykyistä laajemmalle säätelylle investointien edistämiseksi – löytyy tarvetta myös tulevaisuudessa, mutta Mazzucato ei niitä juuri käsittele yrittäjähenkisen valtion yhteydessä. On siis väärin väittää, että Mazzucato esittäisi paluuta vanhaan elinkeinopolitiikkaan.

Pursiaisen väite 3: Yrittäjähenkinen valtio on sosialismin jäänne

Vasemmiston vaarallisena kiusauksena ovat aina olleet valtiolähtöiset ratkaisut. Se lienee jonkinlainen jäänne sosialismista. On tärkeää, että vasemmisto tukahduttaa tämän impulssin, siitä huolimatta, että työ- ja elinkeinoministeriön virkamiehet tai Sitran edustajat yrittävät ruokkia sitä. Yrittäjähenkistä valtiota junttaamaan haettiin Suomeen ulkomailta professori, joka kertoi, että iPhonekin on valtion keksintö tai ainakin jotain sinne päin.” (Paska Suomi, s. 31)

Pursiainen näkee yrittäjähenkisen valtion kasvavan suosion osoituksena vasemmiston talousajattelun valtiouskoisuudesta, jonkinlaisena sosialismin jäänteenä. On totta, että politiikan vasemmalla laidalla esimerkiksi Britannian Työväenpuolueen puheenjohtaja Jeremy Corbyn, joka kutsuu itseään demokraattiseksi sosialistiksi, on suuresti innostunut Mazzucaton ajatuksista.

Samalla on syytä huomata, että yrittäjähenkinen valtio on herättänyt vastakaikua myös esimerkiksi Financial Timesin talouspolitiikan kommentaattorin Martin Wolfin, The Economistin, Britannian liberaalidemokraattien tai avaruushallintovirasto NASA:n kaltaisten tahojen keskuudessa, joita ei varsinaisesti tunneta sosialistisista näkemyksistään.

Tarkemmin katsottuna yrittäjähenkisessä valtiossa ei ole kyse anti-kapitalismista, vaan sen osoittamisesta, että julkisilla instituutioilla ja organisaatioilla on ollut rooli markkinoiden luomisessa, kärsivällisen rahoituksen tarjoajana, pitkäjänteisenä investoijana ja kehityksen suunnan viitoittajana myös Yhdysvaltojen kaltaisissa maissa, joiden menestys nähdään usein osoituksena pelkästä yksityisyrittäjyydestä.

Viime vuonna Mazzucato toimitti yhdessä Michael Jacobsin kanssa kokoomateoksen Rethinking Capitalism, jossa esitetään, että kestävämmän kapitalismin mallin luominen edellyttäisi tulevaisuudessa valtiolta aktiivisuutta makrotalous- ja  ja innovaatiopolitiikassa, pyrkimystä varallisuus- ja tuloerojen tasoittamiseen sekä päämäärätietoista politiikkaa ympäristökriisiin ratkaisemiseksi. Mazzucato ja kumppanit yrittävät siis tehdä saman kuin John Maynard Keynes 1930-luvulla: pelastaa kapitalismin kapitalisteilta.

Antti Alaja


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö