Tapahtuiko Suomen talouspolitiikassa keynesiläinen vallankumous?
Brittiekonomisti John Maynard Keynesin kirja Työllisyys, korko ja raha: yleinen teoria(1936) antoi tunnetusti lähtölaukauksen makrotaloustieteen kehitykselle ja länsimaiselle hyvinvointikapitalismille. Lamoja, laskusuhdanteita ja työttömyyttä ei enää nähty välttämättömänä pahana, sillä Keynesin teorian mukaan valtion tuli pelastaa kapitalismi rakentamalla vakaa rahoitusjärjestelmä, huolehtimalla korkeasta investointiasteesta ja tasaamalla äärimmäisiä tuloeroja.
Toisen maailmansodan jälkeen Keynesin teoriaa alettiin tulkita erityisolosuhteiden teoriana, kriisitaloustieteenä. Kapitalismi voitaisiin vakauttaa ja saavuttaa täystyöllisyys, jos valtiot keventäisivät rahapolitiikkaa ja lisäisivät vastasyklisesti menoja talouskriisien aikana. Suurissa länsimaissa, kuten Yhdysvalloissa ja Britanniassa, mutta myös Ruotsissa, harjoitettiin aktiivista suhdanteita tasaavaa talouspolitiikkaa. Työttömyys olikin vähäistä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.
Suhteessa edellä mainittuihin maihin Suomen toisen maailmansodan jälkeistä talouspoliittista mallia ei ole pidetty erityisen keynesiläisenä. Jukka Pekkarinen ja Juhana Vartiainen argumentoivat kirjassaan Suomen talouspolitiikan pitkä linja vuonna 1993, että Suomessa ei pääsääntöisesti reagoitu kriiseihin lisäämällä julkisia menoja tai keventämällä verotusta. Tästä johtuen suhdannevaihtelut olivat Suomessa voimakkaita.
Jos keynesiläisyys ymmärretään kuitenkin laajemmin kuin pelkkänä suhdanteiden tasaamisena, niin Suomen talouspolitiikan historiasta voidaan löytää merkittäviä keynesiläisiä piirteitä. SOSTE:n pääekonomisti Jussi Ahokas korosti viime kesänä Kalevi Sorsa -säätiön keynesiläistä vallankumousta käsitelleessä seminaarissa, että valtion omaksui Suomessa 1950-luvulta aina 1980-luvulle asti vastuun korkean investointiasteen ylläpitämisestä Keynesin suosittelemalla tavalla.
Toisen maailmansodan jälkeistä Suomea on jälkikäteen pidetty jopa investoinnin maailmanmestarina. Korkeaan investointiasteeseen myötävaikuttivat erityisesti valtionyhtiöt ja yksityisen sektorin investointitoimintaa vahvasti tukeva säädelty rahoitusjärjestelmä. Investointipolitiikan ohella myös inflaatiota hillinnyt tulopolitiikka ja vähävaraisten kulutusmahdollisuuksia lisännyt hyvinvointivaltion laajeneminen voitaneen tulkita keynesiläiseksi politiikaksi.
Antti Alaja
Kolumni on julkaistu Demokraatissa 27.10.2016