Hallituksen kannattaisi edistää innovaatiotoimintaa
Suomalaisen talouspoliittisen keskustelun perusongelma on viime vuosina ollut yksinomainen keskittyminen hintakilpailukykyyn reaalisen kilpailukyvyn kustannuksella. Hintakilpailukykyä korjaavaa työmarkkinoiden palkkamalttia toki tarvitaan, mutta keskustelussa ei ole riittävästi ymmärretty, että keskeistä on yritysten kyky tuottaa korkean arvonlisäyksen tuotteita ja palveluita.
Suomalaisen talouspoliittisen keskustelun perusongelma on viime vuosina ollut yksinomainen keskittyminen hintakilpailukykyyn reaalisen kilpailukyvyn kustannuksella. Hintakilpailukykyä korjaavaa työmarkkinoiden palkkamalttia toki tarvitaan, mutta keskustelussa ei ole riittävästi ymmärretty, että keskeistä on yritysten kyky tuottaa korkean arvonlisäyksen tuotteita ja palveluita.
Jos Suomi todella haluaa tavoitella innovaatiovetoista korkean arvonlisäyksen kasvua ja tehdä tuottavuushypyn, niin sen on peruttava viime vuosien tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaan kohdistuneet leikkaukset ja investoitava kärsivällisesti talouden uudistamiseksi. Älykäs kasvu syntyy yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyönä.
Osaamisella kilpaileminen ja kansallisen innovaatiojärjestelmän kehittäminen olivat suomalaisen talouspolitiikan keskeisiä pyrkimyksiä 1990-luvulla. Tutkimus- ja kehittämistoiminnan julkisten määrärahojen kasvu jatkui, vaikka muualla julkisessa taloudessa toteutettiin merkittäviä leikkaustoimia.
Tätä politiikkalinjausta symboloi erityisesti Paavo Lipposen I hallituksen päätös vuonna 1996 ohjata valtionyhtiöiden osakkeiden myynnistä irtautuneita varoja erityisesti teknologiarahoitukseen. Suomi nousi Nokian menestyksen ja julkisten lisämäärärahojen siivittämänä maailman kärkikaartiin tutkimus- ja kehittämispanoksen määrässä.
OECD:n raportti arvioi jälkikäteen vuonna 2009, että Suomen 1990-luvun päätös investoida sopeutustoimista huolimatta koulutukseen, tutkimukseen ja innovaatioihin ohjasi Suomen vahvemmalle ja tietointensiivisemmälle kasvu-uralle.
Yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa on perustellusti kritisoitu 1990-luvun laman aikaista ja jälkeistä politiikkaa pitkäaikaistyöttömyyden kasvun sivuuttamisesta ja eriarvoistumiskehityksestä. Innovaatiotoiminnan edistämisessä laman jälkeinen politiikka näyttäytyy kuitenkin esimerkillisenä.
Nykylaman aikana säästötoimet ovat näkyneet tutkimus- ja innovaatiotoiminnan merkittävissä leikkauksissa. Valtion tutkimus- ja kehittämistoiminnan menot supistuivat reaalisesti joka vuosi aikavälillä 2011–2014. Juha Sipilän (kesk) hallitus ilmoitti uudessa hallitusohjelmassaan leikkauksista muun muassa yliopistojen, Suomen Akatemian ja Tekesin rahoitukseen.
Valtio ei ole Suomessa pyrkinyt vastasyklisesti vastaamaan yksityisen sektorin innovaatiotoiminnan kriisiin vaan on pikemminkin syventänyt sitä. Ilmiö on eurooppalainen, sillä eurokriisin aikana toteutetut säästötoimet ovat johtaneet julkisista investointimenoista tinkimiseen lukuisissa EU-maissa. Toimien voi ennakoida rapauttavan EU-maiden kilpailukykyä suhteessa kilpailijamaihin ja hidastavan talouskasvua.
Suomi kuuluu eurooppalaisessa vertailussa edelleen innovaatiojohtajiin. Viime vuosien kehitystrendi on kuitenkin huolestuttava pitkän aikavälin talouskehityksen näkökulmasta. Valtion olisi jälleen otettava yrittäjähenkinen talouden uudistajan rooli, joka sillä on ollut teknologia- ja innovaatiopolitiikassa aiempina vuosikymmeninä.
Julkaistu Helsingin Sanomissa 10.8.2015