Vanhempi kahden lapsen kanssa syksyisessä auringonlaskussa. Toinen lapsi rattaissa ja toinen potkupyörällä.

Historiallinen perhevapaauudistus lisää vanhempien tasa-arvoa

Marinin hallituksen perhevapaauudistus on eduskunnan käsiteltävänä. Uudistusta on kritisoitu sen kustannusvaikutusten, työllisyysvaikutusten ja hieman yllättäen myös tasa-arvovaikutusten vuoksi. Uudistuksesta käyty vähäinen julkinen keskustelu onkin ajautunut sivuraiteelle. Historian valossa kyseessä on juuri sellainen koko järjestelmän mullistava kokonaisuudistus, jollaista on kaivattu pitkään.

Kirjoittaja Kalevi Sorsa -säätiö Kalevi Sorsa -säätiö

Sosiaalipolitiikan uudistaminen ei ole yksinkertaista. Etuusjärjestelmiä, kuten työttömyysturvaa, eläkkeitä ja myös perhe-etuuksia, on kehitetty historian saatossa yleensä kolmikantaisesti yhteistyössä työmarkkinatoimijoiden ja paikoin hyvinkin laajapohjaisten hallitusten kesken.

Hyvinvointivaltion rakenteisiin kytkeytyy valtaresursseja ja eturyhmien intressejä, joiden yhteensovittaminen tekee laajojen uudistusten läpiviennistä vaikeaa. Useimmiten hyvinvointivaltion uudistaminen onkin pienten askelten politiikkaa. Perhevapaiden uudistaminen, johon liittyy myös syvälle meneviä arvokysymyksiä, on mainio esimerkki tällaisesta vähittäisten uudistusten polusta.

Vanhempainpäivärahoista säädetään sairausvakuutuslaissa ja vanhempainvapaista työsopimuslaissa. Käytännössä nämä oikeudet ovat sidoksissa toisiinsa. Tällä hetkellä lapsen äiti on oikeutettu noin neljän kuukauden äitiysrahaan ja lapsen isä yhdeksän viikon isyysrahaan. Lisäksi käytettävissä on reilu kuusi kuukautta vanhempainrahaa, jota kumpi vaan voi käyttää.

Järjestelmän ainoa joustava osa on isyysraha, jota voi käyttää siihen asti, kunnes lapsi täyttää 2 vuotta. Äitiys- ja vanhempainvapaat on sen sijaan pidettävä yhteen putkeen. Vanhempainvapaan päättyessä lapsi on vain noin yhdeksän kuukauden ja sen perään pidetyn isyysvapaankin jälkeen vain 11 kuukauden ikäinen.

Useimmat vanhemmat haluavat hoitaa lastaan kotona noin 1,5–2-vuotiaaksi saakka, ja siten lähes kaikki perheet nostavatkin jonkin aikaa kotihoidon tukea. Sekä yhteisesti jaettavaa vanhempainvapaata että kotihoidon tukea käyttävät lähes yksinomaan äidit. Tämä on jo pitkään tunnustettu yhteiseksi ongelmaksi, sillä pitkien perhevapaiden on katsottu heikentävän naisten työllisyyttä, työmarkkina-asemaa ja palkkakehitystä. Myös lapsen ja isän välisen suhteen kehittyminen kärsii, kun järjestelmä jättää isän lähtökohtaisesti toissijaiseen rooliin.

Perhevapaajärjestelmän lyhyt historia

Järjestelmä sai nykyisen muotonsa jo 1970- ja 1980-lukujen aikana, jolloin päivärahakausi pidennettiin suunnilleen nykyiseen mittaansa. Isät huomioitiin ensi kertaa 1970–80-lukujen taitteessa siten, että äiti saattoi siirtää osan päivärahoistaan isän käytettäväksi.

Vuonna 1985 sairausvakuutuslakiin tulivat termit isyysraha ja vanhempainraha. Isän omasta oikeudesta ei kuitenkaan ollut kyse: aina 1990-luvulle saakka isät saattoivat käyttää isyys- ja vanhempainrahaa ainoastaan äidin suostumuksella, ja tämä lyhensi vastaavasti äidin päivärahajaksoa. Sanomattakin lienee selvää, ettei tätä mahdollisuutta juuri käytetty.

Yksinomaan naisille painottuva hoivavastuu alettiin 1990-luvun aikana nähdä laajemminkin ongelmallisena. Erillisen vapaajakson osoittaminen yksinomaan lapsen isälle vaikutti tähän valmiilta ratkaisulta. Ensimmäisinä isäkiintiöt olivat ottaneet käyttöön Norja ja Ruotsi, Islannin seuratessa pian perässä, ja kaikissa maissa uudistuksilla onnistuttiin lisäämään isien vapaiden käyttöä.

Suomessakin isäkiintiöstä käytiin vuosituhannen vaihteessa vakavaa pohdintaa, mutta mahdollisuus hukattiin. Erimielisessä kolmikantavalmistelussa päädyttiin sen sijaan puolivillaiseen ”isäkuukauteen”: isä sai oikeuden kahden viikon lisävapaaseen, jos tämä käytti viimeiset kaksi viikkoa yhteisesti jaettavasta vanhempainvapaasta. Vanhempainvapaa miellettiin – ja mielletään edelleen – nimenomaan äidin vapaaksi, eikä Suomen ”bonusvapaa” aiheuttanutkaan suurta mullistusta isien vapaiden käyttöön.

Vasta kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 2013, isät saivat itsenäisen oikeuden kiintiövapaaseen, jota saattoi samalla alkaa käyttää vapaasti valittavana ajankohtana lapsen 2. ikävuoteen asti. Uudistuksen myötä isyysvapaan käyttö lähti selvään nousuun, mutta Suomi on auttamatta jäljessä muita Pohjoismaita. Yli puolet isistä ei käytä kiintiövapaata, ja neljännes ei käytä edes äidin kanssa yhtä aikaa pidettävää 1–3 viikon vapaata.

Perhevapaiden jakamista voi pitää esimerkkinä pienten askelten politiikan epäonnistumisesta. Vaikka lähes jokainen hallitus sekä lukuisat asiantuntijat ovat kolme vuosikymmentä kantaneet huolta vapaiden epätasaisesta jakautumisesta ja työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisesta, todellisia korjausliikkeitä ei ole pystytty tekemään. Tuorein esimerkki oli edellisen hallituksen perhevapaavalmistelu, joka kariutui liian tiukkoihin reunaehtoihin, joissa työllisyys- ja talouskuritavoitteet ajoivat tasa-arvon edistämisen yli.

1990-luvulla luodut rakenteet eivät vastaa nykypäivän tarpeisiin. Jos molemmat vanhemmat halutaan nähdä tasavertaisina, on lähtökohtaisesti ongelmallista, että äidin ja isän kiintiöt ovat eri pituiset. Toisaalta näennäisesti sukupuolineutraali vanhempainvapaakin mielletään kodeissa ja työpaikoilla nimenomaan äidin vapaaksi. Kun järjestelmä lähtee edelleen siitä oletuksesta, että lapsen isällä on vain toissijainen, avustava rooli lapsen hoidossa, tämä myös heijastuu vapaiden käytössä.

Kyselyissä merkittävimmäksi esteeksi isien vapaiden käytölle mainitaan taloudelliset syyt. Suomessa vanhempainpäivärahan taso on todettu Pohjoismaiden heikoimmaksi. Kun isä on usein perheessä parempituloinen, vapaiden käyttö mielletään taloudelliseksi riskiksi. Perhevapaat eivät myöskään jousta muuttuvien elämäntilanteiden mukaan. Esimerkiksi vapaiden käyttäminen vuorotellen tai lyhytaikainen tai osa-aikainen työnteko vapaajakson lomassa on hankalaa eikä se ole taloudellisesti kannattavaa. Tästä kärsivät etenkin ne, jotka eivät ole jatkuvassa kokoaikaisessa työsuhteessa.

Mikä muuttuu?

Nyt tehtävä perhevapaauudistus on historiallinen, koska ikuisen viilailun sijaan se uudistaa järjestelmän kokonaan. Ennen kaikkea molemmat vanhemmat nostetaan vihdoin tasa-arvoisiksi lapsen hoitajiksi.

Uudessa mallissa 40 päivän raskausraha erotetaan omaksi etuudekseen ja sitä seuraava 320 päivän vapaakausi jaetaan vanhempien kesken puoliksi. Omasta kiintiöstä voi luovuttaa osan toiselle vanhemmalle, mutta tällöinkin jäljelle jäävä jakso on lähes kaksinkertainen nykyiseen isäkiintiöön verrattuna.

Periaatteellinen muutos on merkittävä. Tiedämme vanhastaan, että isät käyttävät kaikkein todennäköisimmin vain heille kiintiöityjä päiviä. Päivien luovuttaminen toiselle vanhemmalle edellyttää tietoista päätöstä ja yhteistä neuvottelua, ja uusi malli muuttanee ajan kanssa asenteita myös työpaikoilla. Uudistus myös huomioi paremmin perheiden monimuotoisuuden, sillä oikeus vanhempainrahaan sidotaan lapsen vanhemmuuteen ja huoltajuuteen vanhemman sukupuolesta riippumatta.

Taloudellinen kannuste vapaan käyttöön paranee, kun molemmille vanhemmille tulee nyt yhtäläinen oikeus korotettuun vanhempainrahaan 16 päivän ajalta. Mullistavaa on myös se, että päivärahaoikeudet irrotetaan työsopimuslain vapaaoikeuksista. Tämä tarkoittaa sitä, että päivärahaa voi jatkossa käyttää täysin joustavasti, esimerkiksi yksittäisinä tai vain puolikkaina päivinä siihen asti, kunnes lapsi täyttää kaksi vuotta.

Vapaitakin voi käyttää jatkossa useammassa jaksossa kuin aikaisemmin, mikä sekin lisää valinnanvapautta ja mahdollistaa paremmin esimerkiksi vuorottelun lapsen hoidossa. Päivärahan joustavuus hyödyttää ennen kaikkea yrittäjiä ja keikkatöitä tekeviä. Tältä osin uudistus muuttaakin järjestelmää vastaamaan paremmin nykyaikaisen työelämän realiteetteja.

Uudistusta on kritisoitu siitä, että se synnyttää kustannuksia ja toisaalta siitä, että uudistus ei riittävästi kannustaisi vanhempia vapaiden jakamiseen. Väitteet kuitenkin kumoavat toisensa: kustannusten nousu toteutuu vain, jos isien vapaiden käyttö lisääntyy merkittävästi nykyisestä. Näin on syytä myös olettaa käyvän.

Tällä hetkellä keskeisimmät esteet vapaiden käytön tasaisemmalle jakamiselle liittyvät päivärahan tasoon, isäkiintiön lyhyyteen ja järjestelmän jäykkyyteen. Kaikkiin näihin tulee nyt merkittävä parannus, eli kannusteet hoivavastuun jakamiseen lisääntyvät huomattavasti. Muutos ei tapahdu hetkessä, mutta on syytä olettaa pohjoismaisen kehityksen toteutuvan pikkuhiljaa täälläkin.

Entä kotihoidon tuki?

Yleisin kritiikin kohde on ollut se, että kotihoidon tukea ei uudistuksen yhteydessä heikennetä. Työllisyysvaikutuksia korostavissa kannanotoissa on oletettu, että kotihoidon tuen lyhentämisellä ja/tai leikkaamisella voitaisiin merkittävästikin lisätä äitien työllisyyttä.

Asiantuntijat ovat jo kuitenkin pitkään tuoneet esille, että pitkät kotihoidon tukijaksot ovat verraten harvinaisia. Vain kymmenesosa äideistä käyttää kotihoidon tukea lapsen kolmanteen ikävuoteen saakka, ja osuus on ollut pitkään laskussa. Puolella ei ole työpaikkaa johon palata, ja pitkät hoitojaksot myös painottuvat matalasti koulutetuille äideille, joiden on keskimääräistä vaikeampi työllistyä.

Kotihoidon tuen lyhentämisellä ei olekaan arvioitu saatavan kovin merkittävää nopeaa työllisyysvaikutusta. Toisaalta lisääntyvä päivähoidon tarve ja kasvavat työttömyysmenot söisivät tuen leikkaamisesta syntyvät säästöt.

Toinen kysymys on, onko yhteiskunnan kannalta järkevää ylläpitää järjestelmää, joka kannustaa pitkään työmarkkinoilta poissaoloon ja jonka käyttö painottuu vaikeammin työllistyville. Varsinkin vapaa- ja tukijaksojen ketjuuntuessa monilapsisissa perheissä äitien katkot työelämästä voivat kasvaa useiden vuosien pituisiksi.

Olisiko parempi, jos vapaa olisi lyhyempi ja sen päättyessä tarjottaisiin tehostetumpaa tukea työelämään ja työmarkkinoille palaamiseen? Pitkällä tähtäimellä tämä edistäisi tavoitteita naisten työmarkkina-aseman parantamisesta sekä lasten varhaiskasvatukseen osallistumisasteen nostamisesta lähemmäs pohjoismaista tasoa.

Lopuksi

Vaikka perhevapaauudistus on kokonaisuudistuksena historiallinen, kehittämisen varaa jää edelleen. Kotihoidon tukea käytetään tällä hetkellä lähes kaikissa perheissä siksi, että ansiosidonnainen päiväraha loppuu lapsen ollessa alle vuoden ikäinen. Vaikka päivärahan kesto pitenee, tulisi sitä jatkossa edelleen pidentää kohti 1,5 vuoden ikää. Pidennyksen vastapainoksi olisi perustelua pohtia kotihoidon tuen lyhentämistä, jolloin pienen lapsen hoitoa kotona käytännössä tuettaisiin nykyistä avokätisemmin mutta lyhyemmän aikaa.

Mahdollisesti hankalammat kehittämiskohteet liittyvät työsopimuslaissa määriteltyihin vapaaoikeuksiin ja päivärahan tasoon. Nyt kun päivärahat saadaan täysin joustaviksi, myös työntekijän oikeuksiin saada vapaata joustavammin ja useammissa jaksoissa pitäisi tulevaisuudessa edelleen panostaa.

Toisaalta myös vanhempainpäivärahojen tasossa tulisi edelleen pyrkiä kohti pohjoismaista tasoa. Tämä kannustaisi edelleen vapaiden tasaisempaan jakamiseen myös niissä perheissä, joissa toinen vanhemmista on selvästi parempituloinen ja vapaiden pitäminen koetaan taloudellisena riskinä.

Perhevapaauudistus on historiallinen, koska yksityiskohtien säätämisen sijaan se uudistaa järjestelmän kokonaan. Keskustelun jumittuminen kustannus- tai työllisyysvaikutuksiin on vienyt huomion siltä, että uusi malli korjaa monta sellaista ongelmaa, joiden kanssa hallitukset ovat tuskailleet koko 2000-luvun.

Uudistus turvaa molemmille vanhemmille yhtäläiset oikeudet, se huomioi erilaiset perheet, se kannustaa monella tavalla vapaiden jakamiseen, ja pitkään odotetut joustomahdollisuudet lisäävät perheiden valinnanmahdollisuuksia. Näillä keinoilla parannetaan koko perheen hyvinvointia. Kun iso uudistustyö on tehty, tulevien hallitusten on myös helpompi kehittää järjestelmää edelleen – vaikka sitten pienin viilauksin.

 

Sampo Varjonen väitteli vastikään tohtoriksi sosiologiasta Turun yliopistossa. Hän on parhaillaan perhevapaalla.