Hoivavajeen umpeen kurominen edellyttää hoivan julkisen arvon tunnustamista
Julkisen talouden sopeuttaminen menoleikkauksin voi kasvattaa hoivavajetta, ja heikentää siten kaiken taloudellisen toiminnan edellytyksiä. Tutkija Emma Lamberg avaa kirjoituksessa, miten talouden, tasa-arvon ja hoivan kysymykset limittyvät toisiinsa.
Vaarallisen idean paluu?
Julkisen talouden sopeutuksesta, sen mittaluokasta ja keinoista käydään kevään vaalien alla kamppailua. Keskustelua sopeutusten suuntaan on ohjannut valtiovarainministeriön joulukuussa 2022 julkaisema virkamiespuheenvuoro. Siinä kehotetaan yhdeksän miljardin euron sopeutukseen seuraavien kahden vaalikauden aikana.
Vaikka sopeutusta voidaan tehdä myös esimerkiksi verotuloja lisäämällä, julkisessa keskustelussa on jo povattu paluuta talouskuriaikaan ja julkisten menojen leikkauksiin. Lääkkeen toimivuutta on kuitenkin kritisoitu monista eri syistä. Talouskuria on kutsuttu vaaralliseksi ideaksi, joka on monissa maissa pitkittänyt taantumaa, heikentänyt sukupuolten tasa-arvoa, lisännyt työttömyyttä ja ehdyttänyt julkisen sektorin sosiaali- ja terveyspalveluja (sote).
Tasa-arvon näkökulmasta on huomionarvoista, että leikkaukset iskevät usein naisvaltaiseen sotealaan ja yleensäkin naisiin. Yhtenä syynä on se, että leikkauspaineet yleensä kohdistuvat sotealan kaltaisiin kohteisiin, joissa on suuret menot. Toisena syynä on hoivan luonne. Ihmiset eivät mielellään hylkää läheisiään, joten ikääntyneistä omaisista tai omista lapsista pidetään huolta myös silloin, kun valtion tarjoamat palvelut heikkenevät. Siten kodeissa tehtävä, pääasiassa naisten vastuulle jäävä palkaton hoiva muodostaa puskurin, joka vaimentaa julkisen kulutuksen ja palvelujen supistamisesta seuraavaa iskua.
Feministiset taloustieteilijät ovatkin osoittaneet, että leikkaukset sote-sektoriin eivät välttämättä poista hoivan kustannuksia. Sen sijaan kustannukset siirtyvät usein julkiselta sektorilta yksityishenkilöiden harteille: sotealan työntekijöille, joiden työtaakka lisääntyy, sekä kotitalouksille, joissa etenkin naisten palkaton työ ja hoivavastuu lisääntyvät.
Sosiaaliseen infrastruktuuriin — esimerkiksi kasvatukseen, koulutukseen ja soteen – kohdistuvat leikkaukset ovatkin malliesimerkki poliittisesta päätöksenteosta, joka voi näyttää säästöiltä, mutta lisää tulevaisuuden kustannuksia.
Näin on esittänyt esimerkiksi kanadalainen poliittisen talouden tutkija Isabella Bakker. Bakkerin mukaan hoivavastuiden siirtäminen julkiselta sektorilta kotitalouksille voi vaikuttaa naisten työuriin, lisätä aika- ja tuloköyhyyttä sekä johtaa hoivan edellyttämien voimavarojen, esimerkiksi hoivan antajan jaksamisen, ehtymiseen. Lisäksi hyvinvointivaltion palvelut ja toimivat julkiset instituutiot vähentävät yhteiskunnallista epävakautta hillitsemällä eriarvoistumista ja sosiaalisia jännitteitä. Siten leikkaukset sosiaaliseen infrastruktuuriin rapauttavat myös sosiaalista vakautta, mikä voi johtaa ennakoimattomiin tulevaisuuden kustannuksiin.
Tässä blogissa tarkastelen paineita julkisiin menoleikkauksiin feministisen taloustutkimuksen valossa. Esitän, että kestävyysvajetta ei kannata kuroa umpeen keinoilla, jotka syventävät hoivavajetta.
Hoivan ja talouden ristiriita syventää hoivavajetta
Laajasti ymmärrettynä hoiva merkitsee toimintaa, joka tähtää elämän jatkamiseen, ylläpitämiseen ja parantamiseen. Hoivavaje puolestaan tarkoittaa juopaa, joka syntyy silloin, kun resursseja tällaiseen toimintaan on liian vähän suhteessa hoivan tarpeeseen.
Hoivavajetta syventävät riittämättömät ja aliresursoidut hoivapalvelut. Suomalaisessa yhteiskunnassa hoivavaje on näkynyt esimerkiksi vanhushoivan ja etenkin kotihoidon laiminlyönneissä sekä varhaiskasvatuksen ja erikoissairaanhoidon työntekijöiden kuormittumisessa.
Väestön ikääntyminen ja sen myötä kasvavat yhteiskunnan hoivatarpeet kasvattavat hoivavajetta, jos hoivan resursseja ei kasvateta vastaavasti huoltosuhteen heikentyessä. Ikääntyminen yksin ei kuitenkaan ole syy kroonistuvaan hoivakriisiin.
Nancy Fraser ja monet muut poliittisen talouden tutkijat ovat esittäneet, että nykyistä talousjärjestelmäämme määrittää sisäänrakennettu taipumus syventää hoivakriisiä. Tämä taipumus kiteytyy ilmiöön, jota Fraser on nimittänyt hoivan ja talouden ristiriidaksi. Yhtäältä elämää ylläpitävä hoiva on edellytys taloudelliselle toiminnalle. Toisaalta pyrkimys jatkuvaan kasvuun on johtanut hoivan ehtymiseen. Ristiriita siis syntyy siitä, että kasvua tavoitellaan tavalla, joka uhkaa sen perustana olevaa hoivaa.
Talousjärjestelmän taipumus rapauttaa omaa perustaansa näkyy talouspoliittisessa päätöksenteossa, kun kestävän ja vastuullisen taloudenpidon nimissä heikennetään yhteiskuntien kykyä uusintaa itseään. Näin voi käydä esimerkiksi, kun julkisia sosiaali- ja terveyspalveluja leikataan.
Hoivavastuun siirtäminen julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille ja kotitalouksille merkitsee hoivan kustannusten yksityistämistä kahdessa merkityksessä. Ensinnäkin he, joiden palkaton hoivavastuu lisääntyy, kantavat kustannukset maksamalla siitä ajallaan. Heidän tulonsa saattavat myös pienentyä, jos mahdollisuudet tehdä palkkatyötä heikkenevät. Toiseksi hoiva yksityistyy myös siirtyessään markkinoiden hoidettavaksi. Tällöin he, joilla on varaa, voivat ratkaista hoivatarpeensa ostamalla hoivapalveluja, esimerkiksi palveluasumista tai lastenhoitoa, markkinoilta.
Yksi syy ongelman taustalla liittyy talouspolitiikkaa ohjaavaan tietoon. Taloustieteen mittarit, kuten bruttokansantuote, eivät tunnista palkattoman hoivan taloudellista arvoa. Siten tämän enimmäkseen naisten tekemän työn arvo kansantaloudelle jää piiloon, jolloin se näyttäytyy tuottavan talouden ilmaisena tukiaisena.
Feministisessä talousajattelussa on myös haastettu ajatusta talouskasvusta talouspolitiikan perimmäisenä tavoitteena. Sen sijaan taloutta on lähestytty välineenä muiden tavoitteiden, kuten sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden sekä kaikkien hyvinvoinnin ja tasa-arvon lisäämiseen.
Samalla feministiset taloustieteilijät ovat osoittaneet, että investoinnit sosiaaliseen infrastruktuuriin, eli soteen, kasvatukseen ja koulutukseen, voivat olla mitä toimivinta talouspolitiikkaa. Ne voivat myös lisätä enemmän työllisyyttä ja kasvua kuin vastaavat investoinnit fyysiseen infrastruktuuriin, kuten rautateihin ja rakennuksiin.
Kamppailu kehystyksistä
Lähestytäänkö julkisen sektorin palveluita kulueränä vai investointina? Onko talouskasvu ensisijainen tavoite ekologiseen ja sosiaaliseen kestävyyteen nähden?
Talous on ihmisten luoma järjestelmä. Ihmisten erilaiset asemat vaikuttavat heidän mahdollisuuksiinsa toimia taloudessa sekä yhteiskunnassa, ja talouspoliittiset päätökset vaikuttavat eri ryhmiin eri tavoin. Vaikka esimerkiksi leikkauksia perustellaan usein vääjäämättömyydellä, talouspolitiikkaa ohjaavassa tiedossa on aina väistämättä kyse arvoista, normeista ja valtasuhteista.
Kestävyysvajeen umpeen kuromisessa onkin kyse luokkapolitiikasta: jos esimerkiksi julkista velkaantumista aletaan ratkoa menokurilla, siitä maksavat etenkin taloudellisesti ja sosiaalisesti heikoimmassa asemassa olevat. Tämä johtuu siitä, että menoleikkaukset kohdistuvat väistämättä sosiaaliturvaan ja palveluihin, joiden merkitys on suurempi heikko-osaisille.
Väliä on myös taloutta koskevilla luonnollistuneilla käsityksillä. Tällainen on esimerkiksi pinttynyt, mutta vailla perustaa oleva, kahtiajako dynaamiseen yksityiseen sektoriin ja laiskaan, voimattomaan julkiseen sektoriin. Tämä käsitys estää näkemästä, miten myös julkinen sektori luo arvoa. Se on myös vaarallinen myytti, koska luonnollistuessaan myytit voivat muuttua itseään toteuttaviksi ennusteiksi.
Näin esittää esimerkiksi taloustieteilijä Mariana Mazzucato.
Mazzucato ja monet muut ovat osoittaneet, miten julkiset investoinnit tutkimukseen, kehittämiseen ja koulutukseen ovat historiallisesti vauhdittaneet talouskasvua. Lisäksi hän tuo esiin, kuinka monet keskeiset innovaatiot internetistä iPhoneen ja lääkkeisiin eivät olisi syntyneet ilman julkisia investointeja. Mazzucaton missiotaloudeksi kutsuma lähestymistapa korostaa sitä, kuinka valtioilla voi olla keskeinen rooli talouden ohjaamisessa, jotta muun muassa vihreä siirtymä voidaan toteuttaa oikeudenmukaisesti.
Julkisen sektorin merkitystä arvon luojana on viime aikoina korostettu myös Suomessa. Ajatus sisältyy esimerkiksi SOSTE ry:n kehittämään hyvinvointitalouden ohjausmalliin.
Sekä missiotaloutta että hyvinvointitaloutta yhdistää tavoite laajentaa talouspolitiikan agendaa. Ne tarkastelevat talouskasvun sekä julkisen velkaantumisen ohella enemmän myös muita tavoitteita, kuten hyvinvointia, ekologista kestävyyttä ja tasa-arvoa. Ne lukeutuvat talouden paradigman muutosta ajavien aloitteiden joukkoon, jossa talouden kestävyyttä tarkastellaan kokonaisvaltaisesti.
Sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden asettaminen talouden tavoitteeksi onkin tärkeää, jotta velkakestävyyttä ei ratkota hoivavajetta ja eriarvoisuutta – ja näin myös tulevaisuuden kustannuksia – syventävin keinoin. Samalla ajatus hoivasta ja huolenpidosta on tarpeen ulottaa myös ilmastoon ja planeetan hyvinvointiin.
Kuva: Ylä-Karjalan kuva-arkiston kokoelma, Nurmeksen museo.