Hyvä talouspolitiikka ei synny paniikissa

Paul De Grauwe ja Yuemei Ji ovat luonnehtineet EU:n talouspolitiikkaa Kreikan maksukyvyn kriisiytymisen jälkeen paniikin sävyttämäksi vyönkiristykseksi. Markkinoiden luottamuksen heikkenemisen ja sitä seuranneen valtionvelkakirjojen korkojen nousun koettiin heijastavan `fundamentteja`. Julkista velkaa katsottiin olevan yksinkertaisesti liikaa. Todellisuudessa markkinoiden reaktiot olivat rajoitetun rationaalisia.

Kirjoittaja Antti Alaja Antti Alaja

Paul De Grauwe ja Yuemei Ji ovat luonnehtineet EU:n talouspolitiikkaa Kreikan maksukyvyn kriisiytymisen jälkeen paniikin sävyttämäksi vyönkiristykseksi. Markkinoiden luottamuksen heikkenemisen ja sitä seuranneen valtionvelkakirjojen korkojen nousun koettiin heijastavan `fundamentteja`. Julkista velkaa katsottiin olevan yksinkertaisesti liikaa. Todellisuudessa markkinoiden reaktiot olivat rajoitetun rationaalisia – markkinat toimivat pikemminkin paniikin ja eläimellisten vaistojen varassa ja paniikinomainen tunnelma levisi finanssikortteleista myös EU-päättäjien piiriin. Julkista velkaa oli alettava leikkaamaan – hinnalla millä hyvänsä.

Markkinavoimien on annettu hallita talouspolitiikkaa. Kukaan ei kysy, että mikä olisi oikea julkisen talouden sopeutuksen tarve tässä tilanteessa – kaikki maat pelkäävät päätyvänsä ”seuraavaksi Kreikaksi”. Kriisimaat laitettiin kovalle kuurille, jotta julkiset alijäämät saataisiin supistumaan, valtiolainojen korkotaso putoaisi, ja jotta luottamus palaisi. Nyt on selvää, että vyönkiristys kääntyi tarkoitustaan vastaan. IMF:n tutkimusten mukaan vyönkiristys on ollut EU-taloudelle paljon haitallisempaa kuin pari vuotta sitten ajateltiin. Sopeutustoimet johtivat kriisimaissa julkisen velan kasvuun, sillä veloista selviäminen on vaikeaa, jos tuotanto supistuu ja työttömyys kasvaa.

Taloustieteilijöiden ammattikunta on viime kuukausina laajemminkin kääntynyt vyönkiristystä vastaan. Englannin ja euroalueen kriisimaiden karu sosiaalinen todellisuus ja talouden tunnusluvut kertovat vyönkiristysprojektin epäonnistumisesta.  Juuri tästä johtuen raha- ja talousasioista vastaava suomalaiskomissaari Olli Rehn on joutunut professori Paul Krugmanin höykyttämäksi. Komission kritisoidaan olevan todellisuudesta vieraantunut linnake, joka odottaa yksityisen sektorin luottamuskeijua saapuvaksi, vaikka vyönkiristys on johtanut Euroopassa massatyöttömyyteen.

Onneksi EKP:n harjoittamassa politiikassa tapahtui käänne parempaan heinäkuussa 2012, kun EKP:n uusi johtaja Mario Draghi ilmoitti uusista ”riittävistä” osto-operaatioista velkakirjamarkkinoilla, jotka onnistuivatkin vakauttamaan kriisimaiden markkinakorot. EKP:lla on siis lopulta ollut koko kriisin ajan ratkaisun avaimet käsissään. Toivottavasti EKP omaksuu vastaisuudessa aidosti viime-käden-luotottajan roolin suhteessa eurovaltioihin. Tällöin eurooppalaista talouspolitiikka voitaisiin harjoittaa rationaalisemmalta pohjalta eikä päättäjien tarvitsi koko ajan pelätä markkinareaktioita.

Alexander Stubb kysyi Aamulehdessä (21.3) Krugmanilta, että mistä rahat lisäelvytykseen? Stubbin mukaan elvytys – tai vyönkiristyksen lieventäminen – kriisimaissa EKP:n kautta vaatisi ”yhteisvastuun” lisäämistä. EKP – joka laskee liikkeelle eurovaluuttaa – ei kuitenkaan tarvitse saksalaisten tai suomalaisten verorahoja kuluttaakseen eikä julkisella vallalla ole lähtökohtaisesti samanlaista budjettirajoitetta kuin kotitalouksilla. Julkisen kulutuksen suora rahoitus keskuspankista vaatisi toki finanssipolitiikan koordinaatiota euroalueella, jotta inflaatio pysyisi kurissa. Mutta yhteisen finanssipolitiikan suuntaan ollaan menossa joka tapauksessa.

Kolumni julkaistiin 28.3 SDP:n Aimo-jäsenlehden Talousoppi-palstalla.