Mattila: Ihmisarvon kyseenalaistamisesta on tullut valtavirtaa

Mistä puhumme, kun puhumme eriarvoisuudesta? Tätä kysymystä filosofian professori Antti Kauppinen käsittelee tuoreessa julkaisussaan Kalevi Sorsa -säätiön Impulsseja-sarjassa. Kauppisen vastaus omaan kysymykseensä kuuluu pähkinänkuoressa näin: Hyvien asioiden kuten rahan epätasainen jakautuminen ei sinänsä ole moraalisessa mielessä ongelma. Ongelmallista se on kuitenkin silloin, kun jakauman aiheuttavat erivertaiset rakenteet tai kun siitä seuraa erivertaisuutta esimerkiksi vaikutusvallassa.

Kirjoittaja Maija Mattila Maija Mattila Eriarvoisuuden vähentämisen hankevastaava

Kauppisen mukaan ”moraalisesta näkökulmasta olemme kaikki yhtä tärkeitä riippumatta esimerkiksi syntyperästä, ihonväristä, sukupuolesta tai välineellisestä hyödystä toisille”. Tämä moraalinen tasa-arvoisuus tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että ”kaikilla on yhtäläiset moraaliset perusoikeudet”.

Koska ihmisarvo on lähtökohtaisesti jakamaton, hän puhuu mieluummin erivertaisuudesta kuin eriarvoisuudesta. Se, että joillakin on hyviä asioita enemmän kuin toisilla saattaa olla erivertaista, mutta se ei (ainakaan välttämättä) vaikuta ihmisten arvoon.

Filosofien kesken onkin nykyään laaja yhteisymmärrys siitä, että ei ole moraalisia perusteita pitää ihmisiä eriarvoisina.[1] Tämä on Kauppisenkin lähtökohta, ja hän siirtyy tämän taustaoletuksen toteamisesta nopeasti pohdiskelemaan varsinaista asiaa eli sitä, miten lähtökohtaisesti samanarvoisten ihmisten keskinäiset suhteet olisivat tasavertaisia.

Erivertaisuudessa on hänen mukaansa kyse yksien ylivallasta tai herruudesta suhteessa toisiin tai yksien järjestelmällisestä suosimisesta ilman hyvää perustetta. Erivertaisuuden käsite korostaa epäsuhtaa ihmisten välisissä suhteissa. Kyse ei siis ole hyvien asioiden tasaisesta tai epätasaisesta jakautumisesta sinänsä.Erivertaisuus on moraalisessa mielessä huono asia.

Ihmisarvo politiikassa

Filosofiassa ihmisarvosta ei epäselvyyttä ehkä ole, mutta politiikassa ihmisarvon kyseenalaistaminen on murtautunut marginaalista valtavirtaan. Viisitoista vuotta sitten Jussi Halla-aho pohdiskeli Scripta-blogissaan, että kaikkien samanarvoisuus edellyttää ihmisen arvon tuntemista ja mitattavuutta. ”Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassaoleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo”, hän kirjoitti. Tästä seurasi Halla-ahon mukaan, että muun muassa maanviljelijät ja rakennusinsinöörit ovat arvokkaampia kuin taiteilijat tai kielitieteilijät.

”Mestarin” kisällit ovat ottaneet näistä sanoista vaarin, ja sittemmin ihmisarvon kyseenalaistaminen on näkynyt perussuomalaisten ajamassa politiikassa. Sipilän hallitus esimerkiksi rajasi turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa, näin suoraan puuttuen heidän perusoikeuksiinsa suhteessa oikeusprosessiin. Myöhemmin kansanedustaja Juho Mäenpää (ps) rinnasti turvapaikanhakijat vieraslajeihin, siis eläimiin. Halla-ahon tapaan toinen kansanedustaja, Riikka Purra (ps), laskeskeli kouluttamattoman henkilön kokonaisvaikutusta yhteiskunnalle.

Ihmisen aiheuttama rasite julkiselle taloudelle on ollut myös keskeisellä sijalla perussuomalaisten ajatuspajan Suomen Perustan julkaisutoiminnassa (ks. esim. tämä). On yksi asia tutkia esimerkiksi eri etnisille ryhmille maksettujen toimeentulotukien määriä ja toinen asia päätyä tulosten perusteella vaatimaan, että tällaisia ryhmiä ei Suomessa ylipäätään pitäisi olla.

Siinä Halla-aho on kuitenkin oikeassa, että ihmisarvo ei ole mikään ylhäältä annettu ominaisuus. Ihmisarvon puolustaminen tai puolustamatta jättäminen on valinta. Ihminen voidaan nähdä joko rattaana julkisen talouden koneessa tai itsessään arvokkaana, ainutlaatuisena ja vain kerran elävänä.

Eriarvoisuuskeskustelun kaksi tasoa

Pääsen nyt pienen mutkan kautta johtoajatukseeni: Suomessa käydään keskustelua eriarvoisuudesta kahdella tasolla, jotka eivät kohtaa. On yhtäältä keskustelu, joka (vain vaivoin verhotusti) kyseenalaistaa ihmisarvon. Toisaalta on keskustelu, jossa lähtökohtaisesti jaetaan yhteinen ajatus ihmisarvosta.

Jälkimmäisessä keskustelussa voidaan kiistellä, kuinka suuret tuloerot ovat hyväksyttäviä tai onko koulutus riittävän tasa-arvoista. Toki siitäkin voidaan kiistellä, heijastelevatko minkä tahansa puolueen kannattamat politiikkatoimet jaettua ihmisarvoa. Minkään muun puolueen kuin perussuomalaisten johtaja ei kuitenkaan ole eksplisiittisesti irtisanoutunut ihmisarvon puolustamisen periaatteesta.

Tässä asetelmassa perussuomalaiset erottautuu ja asemoituu vastavoimaksi muille puolueille. Vain se ”uskaltaa” sanoa, että kaikki eivät ole samanarvoisia. Väitetty ”uskaltaminen” ei tietenkään ole mitään muuta kuin valinta toimia kaikkien yhtäläisen ihmisarvon vastaisesti.

Tämän asetelman vuoksi keskustelu esimerkiksi tuloeroista ja niiden vaikutuksesta ihmisten erivertaisiin suhteisiin tavallaan liudentuu. Keskustelua voidaan kyllä käydä ja paljon käydäänkin, mutta keskustelun lähtökohtana olevaa yhteisymmärrystä ihmisarvosta ei enää ole. Kun tasa-arvoon nojaavan maailmankuvan mukaisesti etsitään keinoja joidenkin ihmisryhmien köyhyyden vähentämiseksi, etnonationalisti voi yksinkertaisesti todeta, että reilun mahdollisuuksien tasa-arvon ei pidäkään koskea kaikkia.

Ei oikeudenmukaisuutta ilman tasa-arvoa

Yhteiskunnallisessa keskustelussa tämä kahtalainen suhtautuminen ihmisarvoon pitäisi tunnistaa ja tunnustaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi antautua keskusteluun siitä, ovatko kaikki lähtökohtaisesti samanarvoisia. Kuten Kauppinen kirjoittaa, ei ole kestäviä perusteita väittää, että moraalisessa mielessä ihmiset olisivat eriarvoisia.

Mitä tämä tunnistaminen ja tunnustaminen sitten voisi tarkoittaa?

Ainakin sitä, että yksien ylivalta, herruus ja suosiminen ilman hyvää syytä ei välttämättä ole vain jonkin yhteiskunnallisen järjestelmän kuten kapitalismin sivutuote. Maailmassamme jylläävät myös voimat, joille ylivalta, herruus ja yksien suosiminen toisten yli ovat itseisarvoisia tavoitteita. Näille voimille erivertaisuus ei ole epätoivottavaa vaan päinvastoin toivottavaa.

Tällöin on selvää, että joudutaan heikoille jäille ylipäätään oikeudenmukaisuuden puolustamisen kanssa. Ei voi siis samaan aikaan vakavasti kannattaa ylivaltaan ja herruuteen perustuvaa järjestelmää ja puhua toisaalla oikeudenmukaisuudesta.

On tärkeää muistaa, että ihmisarvo ei ole abstrakti ajatus vaan se kytkeytyy konkreettisiin perusoikeuksiin. On yhdentekevää, mitä ihmisarvosta sanotaan, jos konkreettisin teoin joidenkin ihmisten tai ihmisryhmien ihmisarvoa nakerretaan. Siinä mielessä ihmisarvon puolustajana ei voi uskottavasti esiintyä mikään puolue, jonka teot eivät vastaa sanoja.

Toisaalta on selvää, että kun ihmisarvosta luovutaan puheen tasolla, on siitä helpompi luopua myös tekojen tasolla.

Yhdellä tavalla useat puolueet Suomessa ovat olleet mukana avaamassa tilaa ihmisarvon julkilausutulle kyseenalaistamiselle: altistamalla kaiken politiikan talouspuheelle. Siitä on lopulta ollut varsin lyhyt matka siihen, että ihmisten vaikutuksia julkiselle taloudelle voidaan edes etäisesti uskottavalla tavalla käyttää ehdotettujen politiikkatoimien perusteena. Kaiken järjen mukaan julkisen talouden kun pitäisi olla ihmistä varten eikä toisin päin.

Tämän vuoksi olisi tärkeää politiikassa raivata tilaa puheelle arvoista, moraalista ja etiikasta. Ei avaten keskustelua ihmisarvosta vaan ylipäätään perustellen mitä tahansa politiikkatoimia arvoilla. On kestämätöntä, että poliittisia päätöksiä perustellaan nykyisin lähes yksinomaan talouden kautta.


[1] Sen sijaan erimielisyyttä on filosofienkin kesken siitä, pitäisikö ihmisten välistä etäisyyttä kaventaa vai ainoastaan parantaa huono-osaisten asemaa. Esimerkiksi Martha Nussbaumin riittävyysnäkökulman mukaan ihmisten keskinäinen etäisyys ei sinänsä ole ongelma, kunhan kaikilla on riittävät resurssit.