Ihmiskasvoiseen kapitalismiin

Kirjoittaja jpflander jpflander

Siinä missä työväenliike Suomessa valmistautuu juhlimaan 110 vuotta täyttävää Forssan ohjelmaa, saksalaiset sosiaalidemokraatit ehtivät viettää jo keväällä puolueensa 150-vuotispäiviä. SPD oli aikansa tienraivaaja, monessa myös meidän SDP:lle mittatikku, jota vasten pohdittiin niin teoreettisia kuin käytännön kysymyksiä.

Suurin ja kaunein saa myös kantaakseen raskaimmat synnit. Saksalaisista tovereista ei ollut estämään nationalismin kohtalokasta roihua ja ensimmäistä maailmansotaa, joka miljoonien kuolonuhrien lisäksi poiki bolševikkikumouksen ja repi sen myötä kansainvälisen työväenliikkeen kahteen vihamieliseen leiriin.

Se railo avasi osaltaan tietä natsien voittokululle, joka puolestaan päättyi maailmanpaloon ja Euroopan tuhoon. Sosiaalidemokratian aika koitti vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin vähän joka puolella ryhdyttiin rakentamaan hyvinvointi- tai sosiaalivaltiota, tosin piirustuksia muunnellen ja monien puolueiden toimesta.

Ristiriitaisempaa sanaa kuin sosialismi saa hakea, eikä välttämättä silti löydä. Niin sanottu reaalisosialismi raiskasi sen kantaman ihanteen pahan kerran, kun kommunistinen todellisuus pääsi runtelemaan monien odotuksia paremmasta kiteyttänyttä käsitettä.

Unelman voimasta kertoo kuitenkin se, kuinka 1960-luvulla ehdittiin hetki toivoa kommunistisen kurin pehmenemistä ihmiskasvoiseksi sosialismiksi. Panssarit Prahan kaduilla ja palava Jan Palach paljastivat ilmaisun illuusioksi, ikään kuin humanismi olisi tuomittu häviämään raa’alle reaali- ja voimapolitiikalle.

Pohjolassa yritettiin puolustaa, että tätä se meidän sosiaalidemokraattinen sosialismimme on, kansankodin arkista rakentamista markkinamekanismeja hyödyntävän, ellei ohjaavan sekatalouden pohjalta. Suurta visiota vasten se tuntui toivottoman lattealta byrokraattisine ongelmineen.

Kuinka kauas noista ajoista onkaan edetty. Sosialismista ei puhu vakavissaan enää kuin muutama kovanaamakommunisti loukoissaan ja joukko libertaareja, jotka säikkyvät menneisyyden haamuja. Työväenliikkeelle tilanne tarkoittaa puolustustaistelua tai voimattomuutta vaihtoehtojen puutteessa.

Kapitalismi on kautta maailman talousjärjestystä täysin hallitseva normi, joka korkeintaan ilmenee hiukan eri variaatioina. Edes vuosia jatkunut kriisitila ei ole horjuttanut tätä asetelmaa.

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on viritellyt varovaista vastaiskua viljellen vaatimusta eettisestä markkinataloudesta. Monen korvaan se on kalskahtanut hurskastelulta, jossa moraalifilosofia sotketaan kategoriavirheen tavoin täysin toisenlaisia lainalaisuuksia noudattavaan rahantekoon.

Poliittiset iskulauseet on vaikea pelikenttä, jossa näppärät sanaparit kääntyvät helposti esittäjäänsä vastaan. Käsittääkseni Urpilainen hakee käyttökelpoista ilmausta sille, jota saksalainen historioitsija Jürgen Kocka on nimittänyt SPD:n vuosipäivän merkeissä sosiaalidemokratian utooppiseksi piirteeksi: Die Zivilisierung des Kapitalismus.

Suomeksi tuota voisi kai kutsua ihmiskasvoisen kapitalismin tavoitteluksi. Nähtäväksi jää, osoittautuuko se tulevaisuudessa yhtä mahdottomaksi kuin ihmiskasvoisen sosialismin haikailu aikoinaan.

Kolumni julkaistiin 26.6 Demokraatissa