Jäähyväiset Paasikiven–Kekkosen linjalle
Venäjän tragedia on, että sen kummasti kammoama ”länsi” haluaisi sen kanssa hyvät ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvat yhteistyösuhteet, mutta Venäjä itse omalla toiminnallaan tekee sen äärimmäisen vaikeaksi. Se on paitsi surullista ja vaarallista, isossa kuviossa myös niin kovin turhaa.
Reaalipolitiikan vanha iskulause tosin väittää, että valtioilla ei ole ystäviä vaan intressejä. Mutta Venäjän ja venäläisten edut olisivat parhaiten turvattavissa neuvottelupöydissä, kanssakäymisen ja keskinäisriippuvuuden kasvulla. Vahvimman lakia ei siihen tarvita.
Jos Sotšin olympiaisännyyden tavoitteena oli todistaa vieraanvaraisuutta ja hälventää Venäjään kohdistuvia ennakkoluuloja, saavutukset sillä saralla tulivat nopeasti tallatuksi Krimin kuraan. Kotimaiseen kulutukseen ne kyllä saattavat sopia molemmat, karkean kansallisuhon merkeissä.
Kansainvälistä kunnioitusta taas ei moisella menettelyllä heru, korkeintaan lakeijan mielistelyä. Venäjä jatkaa näin historiallisen alemmuuskompleksinsa kompensoimista voimapolitiikalla.
Kulttuuripiirien rajamaana Suomi on haaveillut siitä, että sen itärajan ylittämisestä tulisi ennen pitkää yhtä mutkatonta kuin kanssakäymisestä Skandinavian maiden ja nykyään myös Viron kanssa. Ideologiset esteet piti poistua kylmän sodan päättymiseen, ja kehitys onkin näyttänyt myönteiseltä.
YYA-ajan ystävyydestä ehti lieveilmiöistään huolimatta kertyä historiallista luottamuspääomaa sekä kokemusta hyödyllisiin kauppa- ja taloussuhteisiin. Alkuvaikeuksien jälkeen suomalaiset ovat myös tottuneet venäläisturisteihin, joiden rahoille riittää kysyntää, niin Itä-Suomessa kuin etelän kaupoissa ja kylpylöissä tai Lapin hiihtokeskuksissa.
Talouden globalisaatiossa ovat Venäjän läheisyys ja sen kasvava markkina-alue olleet niitä harvoja valopilkkuja, jotka tarjoavat pitkässä perspektiivissä Suomelle etuja. Sitä potentiaalia on ryhdytty monin tavoin jo realisoimaan, puolin ja toisin.
J. K. Paasikiven geostrategisessa ajattelussa oli vaiheita, joissa Suomen itsenäisyydelle haettiin lännestä vastapainoa idän vaikutusvallalle. Toisen maailmansodan myötä hän päätyi kuitenkin näkemykseen, jonka mukaan politiikkaa oli vastaisuudessa johdettava niin, ettei se kulkisi enää koskaan Venäjää vastaan.
Urho Kekkonen jalosti oppia edelleen suuntaan, jossa suurvaltojen väliset ristiriidat tai maailmanpoliittiset konfliktit eivät saaneet vaikuttaa Suomen ja Neuvostoliiton välisiin hyviin suhteisiin.
Moskovassa oltiin tarkkoja siitä, että Suomi tuli voida hoitaa kaikissa olosuhteissa kahdenvälisesti. Luoteisrajan pientä naapuria ei päästetty ilman idänpoliittisia varauksia blokkien osaksi, oli kyse sitten Pohjolasta tai EFTA:n ja EEC:n kaltaisista kauppa- tai talousliitoista.
Hietaniemen hautakivien alta saattaisi nyt kulua sadattelua ”saatanan tunareista”, kun Suomi on Euroopan unionissa neuvottelemassa Venäjään kohdistettavista pakotteista. Paasikiven–Kekkosen linjan perusaksioma joutuu oikeastaan ensimmäisen kerran koetukselle konkreettisessa tilanteessa.
Aloittaessaan presidenttinä 1982 Mauno Koivisto lupasi, ettei hän sallisi edeltäjiensä perintöä tuhlattavan. Kymmenen vuotta myöhemmin hän ryhtyi liittämään Suomea osaksi Euroopan yhteisöä, oman tunnustuksensa mukaan ratkaisevimmin juuri turvallisuuspoliittisista syistä.
Sauli Niinistön ja muun valtiojohdon kova paikka on nyt määritellä, miten turvallisuuden eri elementit asettuvat keskenään tasapainoon. Omaankin jalkaan ampuva pakotepolitiikka ei maistu, mutta vielä painavampi punnus taitaa kallistaa EU:n yhteisrintaman vaalimisen puolelle.
Julkaistu Demokraatissa 18.3.2014