Jakolinjojen Suomi -kirjan kansi

Jakolinjojen kasvu uhkaa sekä rikkaita että köyhiä

Erilaisten jakolinjojen kasvu on leimannut yhteiskunnallista kehitystä niin Suomessa kuin muuallakin. Kehityksestä on syytä olla huolissaan, sillä se vähentää enemmistön hyvinvointia varallisuudesta, poliittisista näkemyksistä tai asuinpaikasta riippumatta.

Kirjoittaja Antti Kaihovaara Antti Kaihovaara

Antti Kaihovaaran essee on julkaistu Ydin-lehdessä 1/2015:

Erilaisten jakolinjojen kasvu on leimannut yhteiskunnallista kehitystä niin Suomessa kuin muuallakin, kirjoittaa Kalevi Sorsa Säätiön tutkija Antti Kaihovaara. Kehityksestä on syytä olla huolissaan, sillä se vähentää enemmistön hyvinvointia varallisuudesta, poliittisista näkemyksistä tai asuinpaikasta riippumatta

Eriarvoisuudesta puhuminen ei ole enää vasemmiston yksinoikeus. Viime aikoina se on noussut yhdeksi suurimmista puheenaiheista kansainvälisen valuuttarahaston (IMF), taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD) sekä maailman talousfoorumin (WEF) asialistoilla. Myös Bill Gatesin, George Sorosin ja  Nick Hanauerin kaltaiset miljardöörit ovat varoitelleet liian suurten tulo- ja varallisuuserojen haitoista yhteiskunnan eheydelle, maailmantalouden vakaudelle sekä talouskasvulle.

Verkkokauppa Amazonin syntyvaiheeseen sijoittanut Hanauer on korostanut eriarvoisuuden kielteisiä vaikutuksia yritysten liiketoiminnalle. Keskivertokuluttajan ostovoiman vähenemisestä seuraa myös yritysten toiminnan kannalta välttämättömän kokonaiskysynnän hiipuminen. Hanauerin mukaan hänen kaltaisensa liikemiehet haluavat pitää työntekijänsä köyhinä (matalat työvoimakustannukset), mutta kuluttajansa rikkaina (korkea ostovoima). Yksittäisessä yrityksessä tämä konsepti saattaa toimia erinomaisesti, mutta koko yhteiskunnan tasolle ulotettuna vaikutukset ovat liiketoiminnalle tuhoisat. Oppia tulisikin hakea legendaarisesta Henry Fordista, joka ymmärsi, että juuri työntekijät ovat niitä samoja kuluttajia, jotka ostovoimallaan pitävät markkinatalouden rattaat pyörimässä.

On melko yhdentekevää, selittääkö valtaapitävien ajattelutavan muutosta henkilökohtaiset intressit, todellinen halu puuttua maailman epäkohtiin vai kenties  Thomas Pikettyn,  Branko Milanovicin ja  Anthony Atkinsonin kaltaiset tuloerotutkijat, jotka ovat vuosikymmenien ajan määrätietoisesti dokumentoineet taloudellisen eriarvoisuuden kehitystä. Tärkeää on se, että poliittinen ja taloudellinen eliitti on alkanut ymmärtää nykyisen kaltaisen kehityksen olevan haitallista enemmistölle yhteiskunnan jäsenistä. Todellinen muutos on tästä huolimatta vielä kaukana.

***

Muutoksen tarpeen ymmärtäminen ei vielä yksin riitä, jos eriarvoisuuden syitä ei tunnisteta. Syiden määrittely tosin saa helposti poliittisia painotuksia, sillä yhteiskunnallisten kysymysten taustalla vaikuttava dynamiikka on niin monimutkainen, että edes alan parhaimmat tutkijat ovat harvoin asioista samaa mieltä. Tulo- ja varallisuuserojen kasvua selittäviksi tekijöiksi on tarjottu muun muassa globaalien valtasuhteiden muutosta, viime vuosikymmeninä toteutettua uusliberalistista politiikkaa – yleensä määrittelemättä sitä tarkemmin – teknologisen kehityksen osaamispainotteista luonnetta, sekä tieto- ja viestintäteknologian mahdollistamaa supertähtitaloutta.

Teknologisen kehityksen osaamispainotteinen luonne tarkoittaa yksinkertaistetusti osaamisen merkityksen korostumista aiempaan nähden. Oikeat taidot ja oikean koulutuksen omaava sekä tietotekniikkaa työssään hyödyntävä luova työläinen voi yltää tuottavuutensa ansiosta satakertaisiin tuloihin rutiininomaista työtä tekevään työläiseen nähden. Tämä suosii esimerkiksi veroasioihin erikoistuneita juristeja tai yrittäjäksi uskaltautuvia huippuluokan ohjelmoijia.

Osaamispainotteiseen teknologiseen kehitykseen liittyvällä supertähtitaloudella puolestaan tarkoitetaan globaalin markkinatalouden parhaita tuotteita ja parhaita yksilöitä ylikorostavaa luonnetta. Harva meistä käyttää markkinoiden kolmanneksi parasta hakukonetta tai seuraa yhtä suurella mielenkiinnolla tenniksen maailmanlistan 200. parasta pelaajaa kuin listan ykköspelaajaa. Parhaat saavat nykyjärjestelmässä osaamisestaan suhteettoman suuren hyödyn ”hyviin” ja ”keskinkertaisiin” nähden.

***

Jos tuloerojen kasvu olisi seurausta ainoastaan teknologisesta kehityksestä, olisi siihen periaatteessa kohtalaisen helppoa puuttua. Ilmiötä ei voi kuitenkaan tarkastella huomioimatta myös ilmiön globaalia kontekstia. Tästä näkökulmasta katsottuna tuloerot ovat nimittäin itse asiassa laskeneet viimeisen noin 15 vuoden ajan.

Siinä missä maiden sisäiset tuloerot ovat suorastaan räjähtäneet käsiin, on globaalien tuloerojen osalta tilanne päinvastainen. Jos kaikki maailman ihmiset asuisivat samassa maassa, olisi tämän maan eriarvoisuus tuloeroja mittaavan Gini-kertoimen perusteella vähentynyt 2000-luvun aikana. Uskomattomalta kuulostava väite selittyy keskiluokan tulojen valtavalla kasvulla Kiinan ja Intian kaltaisissa maissa.

Jos sivuutetaan talouskasvun haitalliset vaikutukset ympäristölle, on globaalin keskiluokan kasvu ja sen mukanaan tuoma absoluuttisen köyhyyden väheneminen iloinen uutinen. Globaalin eriarvoisuuden pienentyminen ei kuitenkaan riitä oikeuttamaan eriarvoisuuden kasvua maiden sisällä. Markkinatalouden oikeutus nimittäin perustuu pitkälti sen kykyyn luoda inklusiivista, kaikkia hyödyttävää talouskasvua. Siinä se on epäonnistunut pahasti viime vuosina.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa yliopistoa käymättömän työläisen mediaanipalkka ei ole viimeisen 30 vuoden aikana heikentynyt ainoastaan suhteessa korkeampiin tuloryhmiin vaan laskenut ostovoimakorjattuna myös absoluuttisesti. Kolmen vuosikymmenen talouskasvu on siis tarkoittanut osalle kansalaisista tilannetta, jossa uudet sukupolvet ansaitsevat vähemmän kuin edeltäjänsä. Ei tarvitse olla valtio-opin professori ymmärtääkseen, että tällainen kehitys ei lupaa hyvää ihmisten tulevaisuususkolle, yhteiskuntarauhalle ja demokratialle. Keskiluokan kurjistuminen ei ole ainoastaan keskiluokan ongelma vaan se koskettaa koko yhteiskuntaa köyhistä rikkaisiin.

***

Liiallisella eriarvoisuudella on kielteisiä vaikutuksia talouskasvulle, demokratialle ja turvallisuudelle. Merkittävämpi – ja kenties vaikeammin todistettavissa oleva – argumentti on kuitenkin se, että eriarvoisuus lisää pahoinvointia yhteiskunnassa laajemmin. Erityisen selvästi tämä näkyy yhteiskunnan huono-osaisimpien arjessa. Myös Suomen kaltaisessa kohtalaisten matalien jakolinjojen maassa köyhät sairastavat enemmän, kärsivät keskimääräistä enemmän väkivallasta sekä mielenterveysongelmista ja kuolevat nuorempina. Listaa voisi jatkaa halutessaan pitkälle.

Eriarvoisuuden aiheuttama pahoinvointi ulottuu huono-osaisten ohella myös muihin ryhmiin.Richard Wilkinson ja Kate Pickett osoittivat kirjassaan Tasa-arvo ja hyvinvointi, että eriarvoisuus nakertaa yhteiskunnan hyvinvointia kaikilla tulotasoilla muun muassa suuremman lapsikuolleisuuden, useampien henkirikosten ja lyhyemmän elinajanodotteen muodoissa. Kirjaa on oikeutetusti kritisoitu asioiden yksinkertaistamisesta mutta sen esittämien väitteiden tueksi löytyy satoja vertaisarvioituja tutkimuksia useilta meritoituneilta tutkijoilta. Suomessa tällaisia tutkimuksia ovat julkaisseet esimerkiksi professorit  Heikki Hiilamo ja Olli Kangas.

Varovaisinkin päätelmä näiden tutkimusten tuloksista on, että eriarvoisuuden määrän ja lukuisien kielteisinä pitämiemme asioiden välillä on vahva korrelaatio. Vaikka korrelaation löytyminen ei vielä välttämättä tarkoita kausaalisuhdetta, olisi näiden hyvinvointia heikentävien tekijöiden tutkiminen ja eliminointi erinomaiseen tärkeää, jos todella olemme kiinnostuneita omasta ja muiden hyvinvoinnista. Edelleenkin liian monet vaikutusvaltaiset tahot ovat pyrkineet kiistämään tämän korrelaation olemassaolon – kausaliteetista puhumattakaan.

***

Edellä sanotusta huolimatta julkisessa keskustelussa ei ole syytä myöskään korostaa liikaa tulo- ja varallisuuseroja eriarvoisuuden ainoina taustatekijöinä. Sosioekonomisella asemalla on kiistatta suuri merkitys, mutta tuloja ja varallisuutta enemmän mahdollisuuksiimme pärjätä elämässä vaikuttavat etnisyyden, sukupuolen ja synnyinpaikan kaltaiset tekijät.

Uusiakin jakolinjoja syntyy kaiken aikaa. Keskiluokan sisäiset erot ovat korostuneet globaalin markkinatalouden ja Euroopan yhdentymisen seurauksena. Voittajia ovat kaupungissa asuvat, kielitaitoiset valkokaulustyöläiset ja häviäjiä syrjäseutujen sinikaulustyöläiset, joiden työt voidaan korvata koneilla tai siirtää halvempien työvoimakustannusten maihin. Helsingistä on monelle henkisesti lyhyempi matka Brysseliin, Tukholmaan ja Berliiniin kuin Suonenjoelle tai Kajaaniin. Maailman avautuminen parantaa joidenkin elämänlaatua ja katkeroittaa samalla toisia.

Maantieteellistä etäisyyttä suurempi merkitys on kuitenkin sosiaalisen etäisyyden kasvulla. Kun ihmisten kokemusmaailmat eivät kohtaa, vähenee myös solidaarisuus toisia kohtaan. Tämä näkyy halussamme auttaa tai olla auttamatta niitä, jotka ponnistavat erilaisista lähtökohdista. Yritykset eivät suoranaisesti kilpaile päästäkseen lahjoittamaan rahaa moniongelmaisten sekakäyttäjien parantolan rakentamiseksi. Lastenklinikkaa varten on sitä vastoin huomattavasti helpompi kerätä rahaa, koska siellä hoidetaan niitä, jotka ovat huono-osaisia ilman omaa syytään. Helposti unohtuu, että myös monet omiin valintoihin kykenevät huono-osaiset ovat pohjalla pitkälti itsestään riippumattomista syistä, kuten mielenterveysongelmien tai väkivaltaisen lapsuudenkodin takia.

Yhteiskunnan jakolinjojen kasvun aiheuttama empatiavaje ei heijastu statushierarkiassa ainoastaan alaspäin. Luottamus viranomaisiin ja muihin ihmisiin on pienintä asunnottomien ja leipäjonojen asiakkaiden kaltaisissa ryhmissä. Kun luottamus yhteiskunnan instituutioihin horjuu, vähenevät myös syyt toimia sen sääntöjen mukaisesti.

***

Suomi on edelleen kansainvälisesti katsoen melko pienten jakolinjojen yhteiskunta. Maamme pärjää kohtuullisen hyvin käytettiin mittarina sitten taloudellista hyvinvointia tai sen jakautumista kansalaisten kesken. Viime vuonna Suomi valittiin neljättä kertaa peräkkäin amerikkalaisen Fund for Peace -järjestön vertailussa maailman vakaimmaksi ja vähiten epäonnistuneeksi valtioksi.

Monet merkit viittaavat kuitenkin siihen, että jakolinjat tulevat kasvamaan tulevaisuudessa. Suomalainen yhteiskunta ei ole rikki, mutta sen pintaan on alkanut muodostua säröjä, joiden korjaaminen on sitä vaikeampaa, mitä suuremmiksi niiden annetaan kasvaa. Näihin korjaustalkoisiin soisi osallistuvan kaikkien niiden, jotka tunnustautuvat demokratian, talouskasvun ja yhteiskuntarauhan kaltaisten aatteiden ystäviksi.