Joskus tutkimustuloksen hyväksyminen vaatii moraalista harkintaa

Koska tutkimustieto on aina jossakin määrin epävarmaa, virheellisen tiedon pohjalta toimiminen on riski kaikessa tutkimukseen perustuvassa päätöksenteossa. Vaatii moraalista harkintaa arvioida, milloin virheelliseen tietoon nojaavan päätöksen riski on tarpeeksi pieni.

Poliittinen jakolinja luottamuksessa taloustutkimukseen

Talouspolitiikassa käy toistuvasti niin, että kun jonkin poliittisen ehdotuksen tueksi esitetään tutkimustietoa, poliittisen kentän yksi laita hyväksyy tiedon yksimielisesti ja toinen laita löytää siitä vaikka mitä puutteita. Tämä näkyy usein eduskuntavaalien alla, kun puolueilla on erilaiset kannanotot esimerkiksi valtiovarainministeriön laskelmiin Suomen talouden tilasta. Samoin kun hiljattain julkaistiin ekonomistikoneen yhteenveto siitä, miten suomalaiset taloustieteilijät arvioivat irtisanomissuojan heikentämisen työllisyysvaikutuksia, johtopäätöksiä kuultiin julkisuudessa kahdenlaisia.[1]

Ensimmäinen tapa reagoida korosti sitä, että moni taloustieteilijä arvioi hallituksen esityksen tosiaan lisäävän työllisyyttä. Toinen reaktiotapa oli todeta, että esityksen perustelut ovat aika huteralla pohjalla. Kahtalainen reagointitapa samaan tutkimustietoon koskee poliitikkoja, puolueiden linjauksia ja poliittisesti aktiivisia kansalaisia.

Ollaan siis tilanteessa, jossa tutkimustulosten hyväksyminen korreloi vahvasti poliittisten näkemysten kanssa. Näyttää jopa siltä, että kansalaisten ja poliitikkojen yhteiskunnalliset näkemykset vaikuttavat siihen, uskovatko vai epäilevätkö he tiettyjä tuloksia. Voidaan kysyä, eikö tämä ole tyhmää käyttäytymistä kansalaiselta ja ikävää äänten kalastelua poliitikoilta. Eikö tieteellisen tutkimuksen ajatus ole juuri siinä, että moraaliset ja poliittiset arvot eivät vaikuta tutkimuksen lopputuloksiin? Samoin poliitikkojen ja kansalaisten pitäisi kai hyväksyä tutkijoiden esittämät asiat ja vasta tämän jälkeen keskustella politiikan sisällöistä. Tämä suosittu ajatus onkin kuultu esimerkiksi Suomen Pankin entiseltä pääjohtajalta Erkki Liikaselta.[2] Onko niin, että jos tutkimustiedon uskominen noudattaa poliittisia jakolinjoja, joku toimii irrationaalisesti?

Tutkimukseen luottamisen seuraukset eri ihmisryhmille

On yksi asia, että tutkimus voi olla poliittisesti latautunutta monella tavalla – tutkimuskysymysten, teoreettisen näkökulman ja taustaoletusten valinta on osin tutkijan oman harkinnan varassa, joten tutkijan ja hänen taustayhteisönsä arvot voivat vaikuttaa tutkimukseen. Se ei ole kuitenkaan tämän blogitekstin aihe. Väitän, että joskus ihmisen sosiaalinen asema tai moraaliset arvostukset vaikuttavat siihen, kuinka rationaalista on luottaa tiettyyn tutkimustulokseen. Esitän väitteen tueksi tieteenfilosofiaan pohjautuvan ajatuskokeen.

Kuvitellaan, että joku esittäisi tutkimustuloksia, joiden mukaan valtion talouden kunnossa pitämiseksi on ehdottoman tärkeää leikata tiettyjä valtion maksamia etuuksia. Kuvitellaan kaksi henkilöä, jotka harkitsevat, pitäisikö näitä tutkimustuloksia uskoa. Kummatkin heistä ajattelevat, että indeksien jäädytys on tehtävä, jos tutkimus osoittaa sen ainoaksi tavaksi pitää maan talous kunnossa. Kuviteltujen henkilöiden ero on vain siinä, että toisen toimeentulo on riippuvainen etuuksista, toisen ei. Tällaisessakin kuvitteellisessa tilanteessa voisi jäädä rationaalista erimielisyyttä siitä, onko leikkauksia tehtävä. Selitys löytyy tutkimustiedon epävarmuudesta.

Jopa luonnontieteellinen tieto on jossakin määrin epävarmaa ja voi aina periaatteessa osoittautua vääräksi. Vielä suuremmalla syyllä yhteiskuntatieteiden tutkimustulokset ovat epävarmoja, eivätkä taloustieteen ennusteet ja tilannekuvat ole tästä poikkeus. Jokaisen tutkimustuloksen kohdalla on kysyttävä, kuinka varma tuo tulos on. Onko tulos tarpeeksi varma, jotta siihen voidaan luottaa ja se voidaan ottaa politiikan lähtökohdaksi? Onko näyttö hypoteesin puolesta riittävän vahvaa?

Valintaa minkä tahansa väitteen uskomisen ja epäilemisen välillä voidaan tarkastella rationaalisena päätöksentekona, hyötyjen ja haittojen punnitsemisena. Epävarmuuden vallitessa tulee punnita myös uskomuksessa erehtymisen seurauksia.

Ensimmäinen, hyvätuloinen esimerkkihenkilö, jonka toimeentuloon etuuksien taso ei vaikuta, ajattelee näin: ”Tulos on oletettavasti oikea. Siinä tapauksessa leikkaukset olisi tärkeää tehdä, koska muussa tapauksessa koko valtiontalous kärsii (ja se on hyvin paha asia). On toki mahdollista, että laskelmissa on erehdytty. Siinä tapauksessa nämä leikkaukset ovat tarpeettomia, mutta parempi pelata varman päälle. Todisteet etuuksien leikkaamisen välttämättömyydestä ovat niin painavia, että on syytä toimia sen mukaisesti.”

Köyhempi esimerkkihenkilö, jonka toimeentulo riippuu etuuksista, taas ajattelee näin: ”Tulos on oletettavasti oikea. Siinä tapauksessa leikkaukset olisi tärkeää tehdä, koska muussa tapauksessa koko valtiontalous kärsii (ja se on hyvin paha asia). Mutta onhan mahdollista, että laskelmissa on erehdytty. Siinä tapauksessa leikkaukset heikentäisivät aivan turhaan minun toimeentuloani. Parempi pelata varman päälle ja vaatia tarkempaa tutkimusta. Todisteet leikkausten välttämättömyydestä eivät ole sentään niin painavia, että niiden mukaisesti olisi syytä vielä toimia.”

Tällä tavalla erilaisessa sosiaalisessa asemassa olevat kansalaiset, kuten heidän näkökulmastaan katsovat poliitikotkin, voivat päätyä samoista lähtötiedoista vastakkaisiin johtopäätöksiin sen suhteen, onko näyttö jonkin tutkimustuloksen tueksi riittävän vahvaa, jotta tutkimuksesta voisi vetää politiikkaa koskevia johtopäätöksiä. En tarkoita missään nimessä, että taipumus suhtautua varauksella tutkimustuloksiin koskee vain taloudellisesti heikommassa asemassa olevia. Ajatuskoe voidaan kääntää myös toisin päin. Ajatellaan, että jokin tutkimus osoittaisi aiempaa tasaisemman tulonjaon olevan hyväksi yleiselle taloudelliselle kehitykselle. Monet kovatuloiset ehkä suhtautuisivat tällaiseen tutkimukseen varauksella. Näyttö tasaisemman tulonjaon sinänsä kannatettavista vaikutuksista ei heidän näkökulmastaan olisi niin painavaa kuin köyhempien näkökulmasta – saattaisihan tulosten hyväksyminen tukea esimerkiksi progressiivisempaa verotusta.

Teoreettinen tausta filosofian historiassa

Tämä väite, että moraaliset tai poliittiset arvot voivat hyväksyttävällä tavalla vaikuttaa tutkimushypoteesin hyväksymiseen tai hylkäämiseen, esitettiin ensimmäisen kerran ilmeisesti 1950-luvulla. Tuolloin tieteentekijät ja filosofit olivat melko yleisesti sitä mieltä, että tieteellisessä tutkimuksessa ei ole sijaa moraalisille tai poliittisille arvoille. Jos tutkijan arvot vaikuttavat tutkimuksessa jollakin tavalla, lopputulos on huonoa tiedettä.

Vuonna 1953 Richard Rudner julkaisi artikkelin[3], jolla oli merkittävä vaikutus tämän käsityksen murtumiseen ainakin tieteentutkijoiden keskuudessa jos ei itse tieteentekijöiden parissa. Hän väitti, että tutkimustuloksen hyväksymiseen tai hylkäämiseen sisältyy aina arvoarvostelma. Tämä arvostelma koskee sitä, milloin näyttö hypoteesin tueksi on riittävän vahvaa, jotta tulos pitäisi hyväksyä. Rudner kirjoitti: ”Selvästikin se, kuinka suuren riskin ihminen on valmis ottamaan hypoteesin virheellisestä hyväksymisestä tai hylkäämisestä, riippuu siitä, kuinka vakavana eettisesti hän pitää erehtymisen seurauksia.”

Myöhempi tutkimus on osoittanut Rudnerin erehtyneen joissakin yksityiskohdissa, mutta pääkohdat hänen väitteestään hyväksytään edelleen: kun ihmisten teot riippuvat siitä, hyväksytäänkö tutkimuksen tulokset, ja kun näillä teoilla on eettisesti merkityksellisiä seurauksia, silloin vaatii moraalista harkintaa päättää, onko tulosten tueksi esitetty näyttö riittävän vahvaa.[4] Joitakin vuosia myöhemmin filosofi Carl Hempel antoi nimityksen ”induktiivinen riski” tälle riskille, joka syntyy tutkimustiedon vääjäämättömästä epävarmuudesta ja joka johtaa siihen, että moraalinen harkinta ulottuu tieteellisen tutkimuksen sisimmälle alueelle eli tutkimustulosten hyväksymiseen ja hylkäämiseen.[5]

Tutkimusnäytön riittävyyden määrittely on politiikkaa

Poliittisessa päätöksenteossa, jossa pyritään lähtemän liikkeelle tieteellisellä tutkimuksella saavutetusta yhteisestä tilannekuvasta, sisältyy aina induktiivisen riskin punnitsemista. Olipa kyse ilmastopolitiikasta tai talouspolitiikasta, nousee aina se kysymys, onko tutkimus tietyn tilannekuvan takana riittävän luotettavaa. ”Riittävän luotettava” tutkimusnäyttö ilmastonmuutoksen todellisuudesta ja polttavuudesta on detroitilaiselle autotehtaan työntekijälle eri asia kuin kenelle tahansa, jonka työpaikkaa päästönormien tiukentaminen ei uhkaa. ”Riittävän luotettava” näyttö metsähakkuiden vähentämisen tarpeellisuudesta on eri asia metsänomistajalle kuin muille. ”Riittävän luotettava” näyttö valtiontalouden tasapainottamisen kiireellisyydestä on aivan eri asia köyhälle kuin rikkaalle. Tutkimuksessa erehtymisen riski on aina olemassa, ja siitä seuraa, että poliittiset jakolinjat tutkimustulosten hyväksymisen ja niiden epäilemisen välillä ovat joskus aivan rationaalisia.

Teemu Lari

Kirjoittaja työskentelee Kalevi Sorsa -säätiön hankekoordinaattorina. Hän on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri ja kiinnostunut erityisesti yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen liittyvistä filosofisista kysymyksistä.

[1] HS 5.9.2018: ”Mitä tapahtuu, jos irtisanomisten helpottaminen toteutetaan? Kysely asiantuntijoille antoi yhden selvän vastauksen ja jätti paljon avoimeksi.” https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005816062.html.

[2] Erkki Liikasen haastattelu Aamu-tv:ssä 17.2.2014. https://areena.yle.fi/1-2179297.

[3] Rudner, Richard (1953): The Scientist Qua Scientist Makes Value Judgments. Philosophy of Science, 20(1), 1–6.

[4] Suomenkielisen esityksen tästä aiheesta antaa esim. Rolin, Kristina (2002): Tieteen etiikka metodologian näkökulmasta. Teoksessa Karjalainen,S., Launis, V., Pelkonen, R., Pietarinen, J.: Tutkijan eettiset valinnat. Helsinki: Gaudeamus.

[5] Hempel, Carl (1965): Science and Human Values. Teoksessa Hempel, C.: Aspects of Scientific Explanation and Other Essays in the Philosophy of Science. New York: Free Press.