Jussi Ahokas: Koronaviruskriisi – euroalueen kohtalon hetki?

Sorsa -säätiö on kutsunut eri alojen asiantuntijoita pohtimaan miten koronaviruksen aiheuttama kriisi vaikuttaa yhteiskunnan eri osa-alueisiin kestäessään ja ennenkaikkea sitä, miten tästä tullaan pääsemään eteenpäin.

Sarjan toisessa artikkelissa SOSTE:n pääekonomisti Jussi Ahokas analysoi pandemian vaikutuksia EU:n talouteen ja erityisesti euroon. Ahokkaan mukaan Euroopan keskuspankki on kantanut vastuunsa kunnialla, mutta jäsenvaltioiden vastaukset ovat olleet haparoivia ja yhtenäisen linjan puute saattaa uhata koko yhteisvaluutan tulevaisuutta.

Kirjoittaja Kalevi Sorsa -säätiö Kalevi Sorsa -säätiö

2000-luvun kolmas vuosikymmen alkoi sen kokoluokan globaalilla kriisillä, ettei vastaavaa ole nähty sitten toisen maailmansodan. Tällä kertaa kriisin syynä oli ihmisryhmien välisen konfliktin sijaan luonnon ja ihmisen välinen konflikti, jota useat asiantuntijatahot olivat kyllä ennustaneet ennen pitkää tapahtuvaksi. Vaivattomasti tarttuvan koronaviruksen muutamassa kuukaudessa aikaansaama pandemia haastoi globaalin terveydenhuoltojärjestelmän ennennäkemättömällä tavalla siten, että ilman laajempia yhteiskunnallisia rajoitustoimia viruksen aiheuttamasta hoidon tarpeesta ei olisi selvitty missään päin maailmaa. Siten kriisistä tuli väistämättä terveydenhuollon kriisin lisäksi sekä taloudellinen että laajemmin yhteiskunnallinen kriisi, jossa myös poliittisen järjestelmän kantokyky punnitaan.

Kun koronakriisiin vastaaminen on edellyttänyt rankkoja rajoituksia ihmisten liikkumiselle, työssä käymiselle ja kuluttamiselle, on selvää, että sen taloudelliset vaikutukset ovat valtavia. Kun tällainen kriisi osuu kohdalle, koko talousjärjestelmää koetellaan sen juuria myöten. Mikäli järjestelmän perusta on kunnossa, se voi olla riittävän joustava ottamaan vastaan kohtalaisen pienin vaurioin valtavankin kokoisen shokin. Mikäli taas järjestelmässä on rakenteellisia valuvikoja, kriisissä ne välttämättä paljastuvat ja alkavat pahimmassa tapauksessa uhata talousjärjestelmän kestävyyttä ja koossa pysymistä.

Kun lähdetään etsimään maailmasta niin sanottuja valuvikaisia talousjärjestelmiä, monelle tulee ensimmäisenä mieleen Euroopan talous- ja rahaliitto. Globaalin finanssikriisin jälkeisinä vuosina ensimmäisen syvän sisäisen kriisinsä kohdannut eurooppalainen valuuttaunioni saattaa olla tuolloin pakon edessä tehtyjen korjausliikkeiden vuoksi nyt hieman paremmassa tilassa kuin kymmenen vuotta sitten. Siitä huolimatta käsillämme oleva kriisi tulee varmasti koettelemaan euroa ja EMU-järjestelmää vähintäänkin yhtä rajusti, kuin kaksi edellisen vuosikymmenen kriisiä tekivät. Keskeinen haaste on se, että koronakriisi pakottaa valtiot jälleen kerran kannattelemaan taloutta tavalla, jota ei pidetty mahdollisena eurojärjestelmän alkuperäisiä sääntöjä kirjoitettaessa. Tästä syystä EMU-järjestelmä on juuri nyt kiinnostava tarkastelun kohde – ja Suomen jäsenyys rahaliitossa tekee asiasta tietysti meidän suomalaisten näkökulmasta entistä kiinnostavamman.

Suunniteltu taantuma – valtiot ja keskuspankki apuun

Kun epidemia iskee ja viruksen leviämistä joudutaan radikaalein toimin rajoittamaan, joudutaan rajoittamaan myös talouden ja yhteiskunnan toimintaa. Vähitellen eriasteisiin rajoittamistoimiin on siirrytty kaikissa maissa, joihin koronavirus on tiensä löytänyt. Taloudellisen toiminnan näkökulmasta katsottuna kyseessä on niin sanottu eksogeeninen eli ulkosyntyinen shokki. Jos globaalissa finanssikriisissä kapitalistisen talousjärjestelmän ydin, eli raha- ja rahoitusmarkkinat menivät solmuun, koronakriisissä talous joutuu alistumaan muualta yhteiskunnasta tuleville tarpeille – ennen kaikkea terveydenhuollon kantokyvyn varmistamiseen. Prosessia voidaan kuvata siten, että talous ohjataan suunnitellusti taantumaan, joka tarvitaan ensisijaisesti terveydenhuoltojärjestelmän tukemiseen ja viime kädessä ihmisten elämän suojelemiseen.

Nykymuotoinen kapitalistinen rahatalousjärjestelmä on monimutkainen järjestelmä, jonka pysäyttäminen ei ole tietystikään yksinkertaista. Viime vuosikymmeninä taloudesta on tullut entistä vahvemmin velkavetoinen ja samalla ristikkäisvaikutukset talouden eri sektoreiden välillä ovat voimistuneet. Mitä enemmän taloudellinen toiminta nojaa velkaan, sitä tärkeämpää järjestelmälle on, että odotetut tulovirrat toteutuvat ja velkojenhoito on mahdollista suunnitellusti. Mikäli ongelmia alkaa kasaantua yhteen osaan taloutta, se voi hyvin nopeastikin heijastua velkarakenteita pitkin toiseen osaan taloutta ja edelleen eteenpäin seuraavalle. Pahimmassa tapauksessa taloudestamme on tullut velasta rakentunut korttitalo, jonka alimmat kerrokset uhkaavat ulkoisen shokin vuoksi luhistua. Jotta talouden suunniteltu pysäyttäminen olisi mahdollista, pitää velkojen korttitaloa pystyä tukemaan ja sen huojuminen saada loppumaan. Käsillämme olevassa kriisissä vastuu tästä siunaantuu kahdelle julkiselle instituutiolle – valtiolle ja keskuspankille. Lopulta vain näiltä löytyy annetussa aikaikkunassa kykyä vastata niihin taloudellisiin tarpeisiin, joita suunniteltu taantuma aiheuttaa.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Sitä, että valtioiden täytyy käyttää finanssipoliittista kapasiteettiaan eli kasvattaa alijäämiään ja ottaa lisää velkaa. Ja keskuspankkien täytyy käyttää rahapoliittista kapasiteettiaan eli alentaa rahoituksen hintaa ja kasvattaa tasettaan esimerkiksi erilaisia velkapapereita ostamalla. Tällä tavalla yksityisen sektorin eli yritysten ja kotitalouksien velanmaksukykyä ja kulutuskykyä voidaan tukea silloin, kun rajoitustoimet niihin voimakkaimmillaan osuvat. Lopputuloksena on se, että valtioiden velkakuormat kasvavat, keskuspankkien taseet laajenevat, mutta yksityisten toimijoiden maksukyky ja maksuvalmius jokseenkin säilyvät. Velkataakka saattaa joillakin toimijoilla kriisin aikana jopa pienentyä, kun kuluttaa ei entiseen tapaan voida eikä velkojen lyhennyksiä välttämättä voida tai haluta siirtää eteenpäin.

Kun tapahtumat vyöryvät päälle, on kuitenkin odotettavaa, ettei riittävä apu ehdi kaikille ajoissa ja joidenkin yritysten taival välttämättä päättyy kriisissä konkurssiin. Myös kotitalouksilla, joiden velkaantuminen on ollut jo valmiiksi riskirajoilla, pienikin tulojen lasku saattaa johtaa maksukyvyttömyyteen ja velkajärjestelyn tarpeeseen. Ilman valtion ja keskuspankin tukea ikävän kohtalon kokisi kuitenkin huomattavasti suurempi joukko taloudellisia toimijoita kuin sen kanssa. Mitä matalammaksi esimerkiksi yritysten konkurssiaalto saadaan suunnitellun taantuman aikana painettua, sitä paremmat valmiudet ja edellytykset taloudella on palautua kriisiä edeltäneelle tuotannon tasolle sitten, kun epidemia saadaan riittävällä tavalla hallintaan.

Edelliseen kiteytyy se talouspoliittinen strategia, jonka lähes kaikki valtiot ympäri maailmaa ovat koronakriisin aikana valinneet. Hetkellinen suuri interventio keskuspankilta ja valtiolta, epidemia haltuun ja sitten paluu ”normaaliin”. Oletuksena tietysti on se, että virus saadaan taltutettua muutamassa kuukaudessa, jolloin talouden kannattelu ei aiheuta valtavan sijaan tähtitieteellisiä valtioiden velkaantumista ja keskuspankin taseen kasvua. Tätä kirjoitettaessa on vielä mahdotonta sanoa, kuinka pitkäksi epidemia-aika muodostuu. Siitä huolimatta on selvää, että valtiot ja keskuspankit joutuvat nyt tekemään kannattelussaan enemmän kuin mitä niiltä edellytettiin globaalin finanssikriisin aikaan.

Kun tämänlaajuisiin talouspoliittisiin toimenpiteisiin joudutaan, on selvää, että joudutaan myös tiukkaan Jaakobin painiin: millä ehdoilla toimiin aletaan ja miten niistä myöhemmin irtaudutaan. Toistaiseksi keskuspankit eivät ole juurikaan jääneet näitä kysymyksiä pohtimaan. Ne ovat rakentaneet Fedin ja EKP:n johdolla ennennäkemättömän suuria pelastusohjelmia – lisänneet arvopaperiostojaan, muuttaneet rahapolitiikan käytäntöjään ja osoittaneet tekevänsä kaiken tarvittavan tilanteen rauhoittamiseksi. Sen sijaan valtioiden vastaukset ovat olleet haparoivampia, hitaampia ja monessa mielessä varovaisempia. Esimerkiksi suoraa finanssipoliittista tukea yrityksille ja kotitalouksille on pyritty viimeiseen asti välttämään ja myös finanssipolitiikassa on haluttu turvautua yrityksille suunnattuihin lainoihin ja olemassa olevan sosiaalietuusjärjestelmän hienosäätöön. Periaatteessa suurin merkitys finanssipolitiikassa lienee toistaiseksi ollut niin sanotuilla automaattisilla vakauttajilla eli verotulojen laskulla ja sosiaalietuuksien kasvulla taloudellisen toimeliaisuuden pysähdyttyä ja työttömyyden käännyttyä nopeaan nousuun.

Rohkeuden epäsymmetrisyys keskuspankkien ja valtion kriisitoimissa on erittäin kiinnostava kysymys. Se omalla tavallaan heijastelee globaalin finanssikriisin jälkeistä aikaa, jolloin vastuuta talouden kannattelusta on ”normaaleinakin” aikoina työnnetty keskuspankkien harteille. Näin keskuspankkien rooli taloudessa ja yhteiskunnassa on kasvanut siinä määrin, että voidaan puhua jopa siirtymästä keskuspankkikapitalismin aikakauteen. Erityisesti euroalueella, jossa jäsenmaat ovat luopuneet omasta rahapolitiikastaan ja perustaneet yhteisen keskuspankin, tämä epäsymmetrisyys näkyy tällä hetkellä erittäin voimakkaana.   

Kestääkö eurojärjestelmä koronakriisin aiheuttaman paineen?

Eurojärjestelmä on ollut käytännössä jonkinlaisessa erityistilassa globaalista finanssikriisistä lähtien. Finanssikriisi kasvatti valtioiden velkakuormia, kun sekä päätösperäisellä elvytyksellä että automaattisilla vakauttajilla vastattiin syvään taantumaan. Kun rahoitusmarkkinoiden usko eurovaltioiden maksukykyyn 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla katosi, niin sanottu eurokriisi oli enää ajan kysymys. Euroopan unionin ja eurovaltioiden ensimmäinen vastaus eurokriisiin oli finanssipolitiikan tiukentaminen ja suoranainen talouskurilinja, joka syvensi kriisiä omatoimisesti iskien erityisesti eteläisiin euromaihin – niiden talouskasvuun ja työllisyyteen. Vasta Mario Draghin kuuluisat sanat ja EKP:n OMT-ohjelman lanseeraaminen kesällä 2012 lopetti eurovaltioiden akuutin rahoituskriisin ja poisti pelot valuuttaunionin hajoamisesta. Kreikan velkakriisi vuonna 2015 horjutti vielä kertaalleen järjestelmän perustuksia, mutta yhden pienen jäsenmaan eristäminen talouskurin puristukseen oli vielä poliittisesti mahdollista ja loi lopulta polun ulos järjestelmän kriisistä.

Vaikka taloudelliset tulipalot saatiin sammutettua, euroalueen talouskasvun kiihdyttämiseksi keskuspankkia tarvittiin edelleen. Tulevina vuosina EKP painoi ohjauskorkonsa nollaan ja aloitti uusia osto- ja lainausohjelmia. Vasta 2010-luvun viimeisinä vuosina taloudellinen tilanne alkoi näyttää vakaalta ja talouskasvu sekä työllisyyden kasvu kestäviltä. Vuonna 2019 taantumapelot kuitenkin taas kasvoivat maailmantaloudessa ja myös EKP joutui kaivamaan lisää elvytystä varastostaan. Heti perään tuli uusi isku koronakriisin muodossa ja jälleen keskuspankin arsenaalin rajoja oli testattava.

Uuden pääjohtajansa, IMF:n pääjohtajana Kreikan talouskriisin hoitamiseen osallistuneen Christine Lagarden johdolla EKP:n vastaus koronakriisin haasteeseen oli aluksi hapuileva. Tulikokeessaan eli käytännössä ensimmäisessä EKP:n rahapoliittisia päätöksiä avaavassa lehdistötilaisuudessaan Lagarde onnistui sanomaan, ettei jäsenvaltioiden maksukyvyn turvaaminen ole EKP:n tehtävä. Käytännössä hän siis sanoutui irti edellisen pääjohtajan Mario Draghin lupauksesta, että EKP tekee kaikkensa euroalueen säilymiseksi. Seuraavina päivinä ja viikkoina EKP:n linja kuitenkin jämäköityi. Sekä viestinnällään että uusilla rahapoliittisilla toimilla, joista tärkein on PEPP-osto-ohjelma (pandemic emergency purchase programme), se pyyhki jälleen kaiken epävarmuuden pois valuuttaunionin lyhyen tähtäimen kestävyyden ympäriltä. Halpaa rahoitusta ja likviditeettiä on nyt tarjolla massiivisesti ja aiempien rahapoliittisten toimenpiteiden skaala on selvästi ylitetty.

Siinä missä EKP on hoitanut roolinsa kunnialla, EMU-valtiot eivät ole löytäneet yhteistä kantaa koronavirusepidemian taloudellisten haasteiden ratkaisemiseen. Kysymystä on toistaiseksi mutkistanut todennäköisesti se, että ensimmäisenä koronakriisi iski Italiaan ja sitten lähes yhtä vakavasti Espanjaan, jotka myös eurokriisissä olivat vaikeuksiin ajautuneiden euromaiden eturintamassa yhdessä Kreikan ja Portugalin kanssa. Kun Italia on eurokriisin jälkeenkin ollut jatkuvasti muiden euromaiden ja Euroopan komission hampaissa julkisen taloudenpitonsa vuoksi, talouspoliittista solidaarisuutta juuri Saapasmaan suuntaan ei nyt koronakriisissäkään ole löytynyt. Vanhat ajatusmallit siis jyräävät.

Näistä lähtökohdista euroalueen yhteistä finanssipoliittista vastausta epidemian hoitoon on ollut vaikea löytää. Jokainen jäsenmaa – Suomi mukaan luettuna – on toki kasannut mittavia finanssipoliittisia paketteja ja päästänyt julkiset alijäämänsä nopeaan kasvuun. Tämä on ollut mahdollista siksi, että Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksen sääntöjä on erityisolosuhteissa löysätty. Koordinoitua finanssipolitiikkaa tai yhteisvastuuta koronakriisin aikana syntyvistä julkisista veloista ei kuitenkaan ole saatu aikaiseksi. On puhuttu olemassa olevien finanssipoliittisten välineiden eli edellisessä kriisissä synnytetyn Euroopan vakausmekanismin käyttämisestä, mutta myös uudenlaisesta mekanismista, jonka rahoitus tapahtuisi niin sanotuilla ”koronabondeilla”. Nämä olisivat euromaiden yhteisesti liikkeelle laskemia ja siten takaamia velkakirjoja, jotka kattaisivat euroalueella koordinoidun finanssipoliittisen intervention koronakriisin aikana. Päätökset kuitenkin puuttuvat.

Erityisen vastahakoisia yhteiselle elvytykselle ovat olleet Saksa, Hollanti ja Suomi. Näiden maiden hallitusten mielestä kriisiajatkaan eivät ole syy eurojärjestelmän yhteisvastuun lisäämiseen. Ei edes kertaluontoisina ja vain koronakriisin aikana liikkeelle laskettujen yhdessä taattujen velkakirjojen muodossa. Toisin kuin eurokriisin aikaan, nyt eteläisten jäsenmaiden äänenpainot viivyttelevien ja vastustelevien pohjoisten jäsenmaiden suuntaan ovat olleet jopa aggressiivisia. Sen ymmärtää, koska koronakriisistä ei ole yhtä helppoa syyttää yksittäistä valtiota kuin pitkään jatkuneesta nopeasta velkaantumisesta – yksityisestä tai julkisesta. Opittu asenne ei kuitenkaan ole heti karissut, mutta epidemiatilanteen pitkittyminen saattaa murtaa tämänkin linnakkeen.

Euroalueen ja EMU-järjestelmän kannalta tämä murtuminen olisi jokseenkin välttämätöntä sekä poliittisesti että taloudellisesti. Ilman koordinoitua finanssipoliittista vastausta kriisiin taloudellisesta taakasta tulee melko varmasti suurempi talousalueelle, kuin hyvin suunnitelluilla yhteisvastuullisilla toimilla. Vaikka kriisi osuu eri Euroopan alueisiin eri tavoin, olemme kaikki lyömässä epidemiaa yhdessä: kriisin taloudellisia vaikutuksia ole mielekästä tai edes mahdollista alkaa jyvittää eri alueille tai valtiolle.

Poliittisesti kysymys on vieläkin polttavampi. Mikäli eteläisissä euromaissa todetaan koronakriisin jälkeen, ettei pohjoisista jäsenmaista heru missään olosuhteissa talouspoliittista solidaarisuutta, halukkuus jatkaa normaaliaikoinakin näille maille talouspoliittisia rajoitteita asettavassa talous- ja rahaliitossa saattaa vähentyä radikaalisti. Esimerkiksi Italiassa voidaan myös ajatella, että maan mahdollisuudet vastata koronakriisiin olisivat olleet paremmat ilman Euroopan unionin edellisinä vuosina vaatimia julkisen talouden sopeutustoimia. Poliittiset edellytykset euron olemassaololle voivatkin koronakriisin jälkeen olla merkittävästi huonommat kuin ennen sitä. Näin siitäkin huolimatta, että EKP:n rohkeat rahapoliittiset toimet ovat jälleen kerran ostaneet valuuttaunionille sen kaipaamaa lisäaikaa.    

Johtopäätökset

Koronavirusepidemia on valtava yhteiskunnallinen, taloudellinen ja poliittinen haaste. Se tulee mittaamaan erityisesti sellaisten taloudellisten ja poliittisten järjestelmien kestävyyden, jotka lähtökohtaisesti ovat valuvikaisia – toisin sanoen liian jäykkiä ja säännöiltään joustamattomia suurten shokkien vastaanottamiseen. On perusteltua pitää Euroopan talous- ja rahaliittoa tällaisena järjestelmänä.

Kun koronakriisi on pakottanut pysäyttämään talouden terveydenhuollon kestävyyden turvaamiseksi, keskuspankit ja valtiot ovat joutuneet ottamaan talouden kannateltavakseen. Juuri EMU-järjestelmälle tämänkaltainen tilanne on painajainen, sillä valuuttaunionia luotaessa ajateltiin poliittisesti neutraalin keskuspankin ja tiukan kansallisesti toteutetun finanssipolitiikan olevan järjestelmän peruskivet. Jo globaalin finanssikriisin ja eurokriisin aikana näistä periaatteista jouduttiin toki perääntymään, mutta koronakriisi asettaa talouspolitiikalle ehkä vieläkin suurempia vaatimuksia kuin viime vuosikymmenen kriisit.

Euroopan keskuspankki on ottanut tilanteessa johtajuuden ja ostanut aikaa valtioille löytää poliittinen ratkaisu tilanteeseen. Euromaat ovat kuitenkin jakautuneet talouspoliittista yhteisvastuuta vastustavaan pohjoiseen ja sitä kannattavaan etelään. Toisin kuin vielä eurokriisissä, nyt eteläisten euromaiden syyllistämiselle on vaikea löytää perusteita. On mahdollista, että pohjoiset jäsenmaat ovat aliarvioineet sen, kuinka tulenarka tilanne onkaan. Jos nimittäin eteläiset jäsenmaat pettyvät pohjoisen olemattomaan solidaarisuuteen, niiden syyt pysytellä valuuttaunionissa voivat vähentyä oleellisesti. Voidaan esittää kysymys, onko eurojärjestelmällä ja yhteisvaluutalla sen jälkeen tulevaisuutta?

Emme voi vielä tietää, millaiseksi poliittinen tilanne euroalueella koronakriisin aikana päätyy. Kun epidemia jatkuu ja leviää voimakkaampana myös pohjoisiin jäsenmaihin, myös poliittiset näkökulmat ja voimasuhteet voivat muuttua. Toistaiseksi EKP:n ostama aika ja epidemiatilanteen epäsymmetrisyys on kuitenkin johtanut siihen, että pohjoiset jäsenmaat ovat voineet pysyä edellisen vuosikymmenen kriisien aikana kaivetuissa poteroissaan. Jos epidemia saadaan nopeasti haltuun ja EKP:n jo nyt tekemät toimet ovat riittäviä, laajempaa finanssipoliittista yhteisvastuuta tuskin syntyy. Silloin pohjoisten ja eteläisten euromaiden välistä luottamusta varmasti mitataan tulevien vuosien eurojärjestelmän kehittämistä koskevissa keskusteluissa ja neuvotteluissa. Paradoksaalisesti EMU:n tulevaisuudelle voisikin olla parempi, että epidemiatilanne entisestään pahenisi ja pakottaisi jäsenvaltiot yhteiseen rintamaan viruksen nitistämiseksi. Edelleen kuitenkin voimme toivoa, että pohjoisten jäsenmaiden solidaarisuus löytyy ilman sitäkin, ja euroalueen poliittinen pääoma saadaan pelastettua esimerkiksi jo ensi viikolle suunnitellussa euroryhmän kokouksessa – sopimalla koordinoidusta ja yhteisvastuullisesta finanssipoliittisesta koronapaketista. Se tekisi euroalueesta huomattavasti vahvemman tulevaisuuden haasteiden edessä.

Jussi Ahokas
pääekonomisti
SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry