Mikko Majander

Kaiken maailman dosentin päivystyskirjasta

Kriittinen journalismi saa ja sen pitääkin olla terävän poleemista, mutta turhan usein se jää nokkelan nälvimisen tasolle. Toisaalta poliitikot ovat jotakuinkin oppineet, että median moittiminen ei kannata: siinä häviää aina. Purkautuuko turhautuminen sitten käytettyjen asiantuntijoiden niskaan – olivat ne sitten dosentteja, professoreita tai muita jälkiviisaita?

· Mikko Majander

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter

Kaiken maailman dosentille osui viime viikolla poikkeuksellinen päivystysvuoro. Parin päivän aikana sain kommentoida Yleisradiolle presidenttipeliä 2018, Kauppalehdelle STTK:n puheenjohtajan Antti Palolan näkemyksiä ay-liikkeestä sekä avittaa New York Timesia uutisoimaan terrorimurhista epäiltyjen irakilaisveljesten pidätyksistä.

Tihentymän täydensi panos Adam Smith -opintopiiriin sekä pari viikkoa sitten kirjoittamani arvio perusporvariblokin ideologisesta liimasta, jonka Talouselämä tälläsi perjantain lehteen. Kun keskiviikkoaamuna säätiö oli lisäksi isännöinyt eduskunnan kansalaisinfossa ratkaisupajaa yrittäjyydestä, ajatushautomon tehtävistä ainakin osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun tuli tällä erää täytetyksi.

Mutta tuliko samalla ammutuksi omaan jalkaan? Eikö juuri tällainen joka suuntaan avautuva suu vahvista kuvaa mielipideautomaatista, joka kommentoi kaikkea, mitä toimittajat vain keksivät kysyä? Ei kai se pelkkää sattumaakaan ole, että ”dosenteista” on tullut vitsi, joka kelpaa jo pääministerinkin suuhun, jopa tv-kameroiden edessä.

Henkilökohtaisesti en osaa olla kovin loukkaantunut tai närkästynyt. Sikäli mikäli heittäytyy mukaan julkiseen keskusteluun, niin nahka pitää parkita kestämään esiintymisten provosoimat reaktiot. Poliitikot sentään joutuvat kestämään viikosta ja vuodesta toiseen aivan toisen luokan höykytystä kuin heidän toimiensa ruotijat.

Kriittinen journalismi saa ja sen pitääkin olla terävän poleemista, mutta turhan usein se jää nokkelan nälvimisen tasolle. Toisaalta poliitikot ovat jotakuinkin oppineet, että median moittiminen ei kannata: siinä häviää aina. Purkautuuko turhautuminen sitten käytettyjen asiantuntijoiden niskaan – olivat ne sitten dosentteja, professoreita tai muita jälkiviisaita?

Viime aikoina Suomessakin on puhuttu paljon tutkittuun tietoon perustuvan päätöksenteon puolesta. Sen kanssa ristiriitainen tendenssi yhteiskunnassa on valistuksen rationaalisen perinnön rapautuminen ja erilaisten uskomusoppien esiinmarssi. Poliitikkojen toivoisi asenteissaan, puheissaan ja toimissaan vahvistavan edellistä ja vastustavan jälkimmäistä kehitystä.

Tunnustan toki itseänikin nolottaneen jonkun johanbäckmanin jäljiltä, kun olen esittäytynyt virolaisille kollegoille Helsingin yliopiston dosenttina. Se on kuitenkin liian arvokas titteli heitettäväksi menemään pesuveden mukana. Silti harmittaa kaikkien arvokasta työtä tieteen parissa tekevien dosenttien puolesta, jos maine kärsii mediassa esiintyvien kommenttitoiminnan vuoksi.

Viime kädessä haluan uskoa, että sen enempää tiede kuin julkinen keskustelukaan eivät kanna tittelien varassa, vaan argumentin voimalla. Tältä pohjalta ajattelen jatkossakin olevani tiedotusvälineiden käytettävissä, jopa tyrkyttäväni juttuja julkaistavaksi, jos kysyntää ei muuten löydy.

Paras argumentti ei demokratiassakaan välttämättä voita, mutta perusteltujen näkemysten runsaus ja keskinäinen kilpailu ovat jo itsessään edellytys moniarvoiselle yhteiskunnalle, demokratiallekin.

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter