Kaksi kertaa Donner ja maahanmuuttajien Ruotsi

Missä Ruotsin kunnassa on suhteellisesti eniten ulkomaalaisia tai ulkomaalaistaustaisia? Paljon otsikoita saaneissa Malmössä tai Södertäljessä? Tuskin sentään Tukholmassa, vaikka suurkaupungin katukuva onkin monella tapaa värikäs.

Muistan hätkähtäneeni, kun ruotsalaisen ajatuspajan Arena Idén kollega, siirtolaisasioihin monelta kantilta paneutunut Lisa Pelling löi seminaarissa esille asiasta tilaston. Sen kärjessä komeili Tornionjokilaakson piskuinen Haaparanta – luonnollisesti suomalaisine väestökantoineen.

Pienellä surffailulla vastaavaa arvuuttelua löytyy myös nettipalstoilta. Kun joku viestiketjussa lopulta viralliseen statistiikkaan tukeutuen tarjoaa ujosti Haaparantaa, täydentää hän ehdotustaan paljon kuvaavasti: ”fast det blir ju kanske inte riktigt vad vi menar med utlänningar”.

Niinpä niin, suomalaistaustaa ei enää räknata samaan diskurssiin, kun Ruotsissa puhutaan ulkomaalaisista. Itse huomasin sen tavallaan jo kesällä 1986, kun työskentelin pari kolme kuukautta Örebrossa Johnsonin pumpputehtaalla.

Vaikka kieli kangerteli, ei suomalaisena ollut suurempia ongelmia sulautua kantaväestöön. Etelämpää tulleiden asuinkortteleissa sen sijaan koettiin rähinöitä harva se viikonloppu, väliin vakavampia veritöitäkin. Kokemus kävi kurkistuksesta kansankodin kulissien taakse jo ennen Henning Mankellin Wallandereita.

Toista oli 1970-luvun alussa, kun nelikymppinen Jörn Donner teki ensimmäistä reportaasikirjaansa Ruotsista. Sverigeboken sai suomeksi monimielisemmän nimen Matka vieraaseen maahan, vaikka sen tekijä oli pyörinyt enemmän tai vähemmän tiiviisti Ruotsissa kymmenen vuotta, kauemminkin.

Se oli aikaa, jolloin Ruotsissa asui kirjan mukaan siirtolaisia vähän yli 400 000, joista suunnilleen puolet suomalaisia ja noin 40 000 jugoslaaveja. Aikakauslehti Hymyn Ruotsin painos ylsi hulppeasti lähes 50 000:een.

Muita lehtiä ei 18-vuotias Martti lukenutkaan, oululaispoika, jonka Donner tapasi ”matalan tason tanssipaikassa”, Bal Palaisin suomalaisillassa. Martti asui Tenstassa ja kävi töissä Maraboulla. Veljellään meni ruiskumaalarina Malmössä paremmin: tienasi noin kahdeksan tonnia kuussa ja ajoi bemaria.

Ero on valtava, kun yli kahdeksankymppinen Donner palaa Pohjanlahden tuolle puolen tämän syksyn kirjassaan Ruotsi – matkoja vieraassa maassa. Maahanmuutto on noussut 40 vuodessa sivuroolista suorastaan pääosaan, mutta suomalaisten kanssa sillä ei ole enää paljoa tekemistä.

Donner on tunnetusti kansainvälinen kosmopoliitti, avoimien yhteiskuntien ja matalien rajojen kannattaja. Siitä huolimatta vähintään rivien välistä ja väliin riveiltäkin huokuu ihmetys, voiko ruotsalainen kansankoti kestää nykyisiä kansainvaelluksia. Naiivikaan ei kannattaisi olla.

Puoluepoliittisesti huomion kirjassa varastavat ruotsidemokraatit, joiden rajaamista demokraattisen keskustelun ulkopuolelle Donner pitää vähemmän viisaana taktiikkana. Viime syksyn vaalitulosten valossa hän ei välttämättä ole väärässä.

Tältäkin osin muutos 1970-lukuun on mullistava. Edellistä Ruotsi-reportaasia jäsensi melkeinpä asiassa kuin asiassa suhde sosiaalidemokratiaan, kriittinen tai ihaileva – usein sekä että. Olipa kyse sitten vallasta ja taloudesta kaikkine ulottuvuuksineen, kaupunkipolitiikasta tai kulttuurista.

Tai henkilöistä, persoonallisuuksista. Donnerin silmiin pitkäaikaiset demarijohtajat vaikuttivat ”järkkymättömiltä kuin vuoret”. Valtiovarainministeri Gunnar Sträng ja puolustusministeri Sven Andersson – molemmat tehtävissään 1950-luvulta asti – kuuluivat ”samaan kategoriaan kuin valtionpankki ja Volvo”. Olof Palmen intellektuaalisesta ylivertaisuudesta puhumattakaan.

Heihin verrattuna aikamme sosiaalidemokratian keulakuvat ovat myös Ruotsissa vain poliitikkoja muiden joukossa. Aikakausi on vaihtunut vuosisadan myötä, Volvokin myyty kiinalaisille. Kulmille sattuessaan Donner pysähtyy Palmen haudalle, jonka äärellä tapaa harvoin muita.

*                    *                    *

Mutta kysymys jää: Kuinka Ruotsi pärjää aikamme kansainvaellusten paineessa? Odotan malttamattomana, mitä Lisa Pelling kertoo siitä Kalevi Sorsa -säätiön tutkimus- ja politiikkapäivänä Helsingissä Paasitornin Sirkus-salissa maanantaina 23. marraskuuta klo 13–17. Tulkaa paikalle kuulemaan!