Kansalainen Grass

OMAN LUONNEHDINTANSA mukaan Grass oli ”ikuisen toisaaltajatoisaalta-tarkastelun vankkumaton kannattaja”. Ääriajattelun vierastamisessa se merkitsi keskitien politiikkaa, jota hän pohdiskeli vuonna 1972 suomentamattomassa teoksessaan Aus dem Tagebuch einer Schnecke.

Kirjoittaja Mikko Majander Mikko Majander

TOISEN MAAILMANSODAN jälkeen alle kaksikymppinen Günter Grass työskenteli jonkin aikaa apupoikana kalisuolakaivoksessa Ala-Saksissa. Työpaikka kävi myös poliittisesta oppikoulusta, kun saksalaiset etsivät itseään kolmannen valtakunnan raunioilla.

Toistuvien sähkökatkosten sattuessa kaivosmiehet eivät voineet kuin odotella maan alla karbidilamppujen valossa. Siinä oli aikaa käsitellä myös politiikkaa, ja kohta ottivat yhteen kommunistit ja vanhat natsit, joiden välissä sosiaalidemokraatit yrittivät hillitä pukareita.

Nuori Günter ei puheista paljoa ymmärtänyt, mutta painoi mieleen, kuinka ”ikuisena jatkuvan riidan kiihkeimmissä vaiheissa kommunistijoukko aina liittoutui jääräpäisten natsien kanssa nujertaakseen yhteisäänin sosiaalidemokraattien ryhmän. Punaiset ja ruskeat, äsken vielä toistensa veriviholliset, nousivat yhteisrintamana sossuja vastaan.”

Ihan niin kuin Weimarin aikaan, varttuneemmat toverit viittasivat demokraattisen Saksan tuhoon 1920–1930-lukujen vaihteessa.

Yhtenä sunnuntaina Grassin työpari vei hänet läheiseen Hannoveriin, jossa sosiaalidemokraattien johtaja, natsien vankilat kestänyt Kurt Schumacher puhui tuhansille. Hennon näköinen mies jyrisi kuin pylväspyhimys: ”Jokainen sana kuin moukarinisku.”

”Minun natsinuoruuteni oli nyt lopullisesti ollutta ja mennyttä”, Grass kirjasi hienoon muistelmaansa Sipulia kuoriessa, teokseen, jossa paljasti palvelleensa sodan viime vaiheessa Waffen-SS:n joukoissa.

SOSIAALIDEMOKRATIAN siemen oli kylvetty, mutta poliittiseksi aktivismiksi se kypsyi vasta 1960-luvulla. Siihen tarvittiin Berliinin muurin rakentaminen ja Willy Brandt, jonka Grass otti eräänlaiseksi isähahmokseen.

Kirjailijoiden kyvyillä oli käyttöä, kun tie valtaan kulki satojen puhetilaisuuksien kautta. Karismaattinen Grass kiersi itsekin suosittelemassa äänestäjille äss-pee-deetä. Peltirummun kohuttu tekijä herätti moraalista närkästystäkin, mutta aika teki töitä vapaamielisten hyväksi.

Ja sodan kokemusten sovittamisen. Grass oli mukana joulukuussa 1970 Varsovassa, kun liittokansleriksi edennyt Brandt pyhitti Puolan länsirajan Oder-Neisse-linjalle ja polvistui juutalaisgeton kapinan muistomerkillä.

Danzigin kasvatin ja toisen kirjailijan, itäpreussilaisen Siegfrid Lenzin läsnäololla oli enemmän kuin pelkkää symbolista merkitystä. He auttoivat stilisoimaan televisiopuheen, jolla Brandt perusteli saksalaisille luopumista unelmoimasta vanhan valtakunnan itäisistä alueista.

OMAN LUONNEHDINTANSA mukaan Grass oli ”ikuisen toisaaltajatoisaalta-tarkastelun vankkumaton kannattaja”. Ääriajattelun vierastamisessa se merkitsi keskitien politiikkaa, jota hän pohdiskeli vuonna 1972 suomentamattomassa teoksessaan Aus dem Tagebuch einer Schnecke.

Tämä Etanan päiväkirja suositteli ”sosiaalidemokraattisen hidasta ja varovaista askellusta”, jossa edistys jatkuvasti edistyisi ”vain etanan tavoin, matelutahtia. Ryömintäkaistalla. Epäilyksen mukulakivillä kivettyä pitkää tietä.”

Kirjailija sanoutui näin irti 1968-sukupolven romanttisista utopioista. Kokemukset bolševismista, natsismista ja maolaisuudesta eivät rohkaisseet suuriin harppauksiin.

Grassin on katsottu havitelleen virallistakin asemaa, jota Brandt ei kuitenkaan ystävälleen suonut. Näin jäi näkemättä, mitä etanapolitiikka olisi käytännössä merkinnyt esimerkiksi kulttuuriministeriössä.

Kansalainen Grass sen sijaan jatkoi rootelinsa julkista täyttämistä, usein jännitteisessä suhteessa niin sosiaalidemokratiaan kuin muuhun ajan virtaan, Saksojen yhdistymistä myöten. Kunnes kulku tällä viikolla pysähtyi 87-vuotiaana Lyypekissä.

Mutta kirjat jäävät ja elävät.

Julkaistu Demokraatissa 16.4.2015.