Kasarinostalgiaa

Kolumni julkaistu Demokraatissa 24.4.2013

Kun Unto Hämäläinen arvioi Helsingin Sanomiin tuoreen yliopistollisen oppikirjan Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia, hänen täytyi oikein nipistellä itseään. Eturivin valtiotieteilijöiden kirjoituksista kun sai sen käsityksen, että vuodesta 1990 alkaen kaikki on mennyt pieleen ja hyvinvointivaltio melkein romutettu.

”Onko Suomi tosiaan vajonnut niin syvälle jorpakkoon”, Hämäläinen ihmetteli viitaten kansainvälisiin vertailuihin, jotka osoittavat mieluummin menestystä kuin paikkaa mutasarjassa. Perspektiiviä antoi toisaalta hänen oma kirjansa Suomesta Orwellin vuonna 1984, jolloin esipuheen mukaan oli kyllä aivan toisenlaista kuin nykyisin: ”Se maa oli kamala mutta myös ihana.”

Seppo Lindblom puolestaan moitiskelee Huojuvassa tasavallassaan akateemisia piirejä hiukan toisesta kulmasta. Näiden näkemyksissä Suomi on alistunut valtiovarainministeriön ajamaan menokuriin, vaikka kansalaiset ja puolueet haluavat hyvinvointivaltion kehittämistä.

Vallan siirto virkamiehiltä takaisin politikkaan on toki Lindblomistakin tarpeen ja toivottavaa, mutta se ei itsessään mahdollista ”velkaantumisen huolista vapaata ekspansiivisempaa palvelujen tuotantoa”. Silmäys Kreikan, Portugalin ja Espanjan suuntaan auttaa ymmärtämään yhtälön ongelmat.

Omanlaistaan kasarinostalgiaa herätti maaliskuussa Eino Leinon palkinnon myöntäminen Leif Salménille. Perustelujen sanoin hänet muistetaan ”TV-journalistina, josta etenkin 1980-luvun vaalitenttien aikoihin tuli poliitikkojen painajainen terävän kielensä sekä talouselämän ja politiikan tuntemuksensa ansiosta”.

Salménin haamu taitaa yhä kummitella television vaaliohjelmissa, mutta enemmän toimittajien kuin tentattavien puoluejohtajien mielessä. Ammattitaidon rima tuli asetetuksi silloin sen verran korkealle, ettei siihen moni ole jälkeenpäin yltänyt.

Lukulistalle suosittelen hänen esseistiikkaansa, jossa kulttuurin ja historian syvät kerrokset yhdistyvät lajityypille klassisella tavalla eri puolilla Eurooppaa. Poliittisemmissa päiväkirjamerkinnöissä on enemmän paasaamisen makua.

Salmén pilkkaa esimerkiksi puheita kilpailukyvyn ongelmista, kuinka muka ”palkkamme ja sosiaalikulumme eivät saa nousta nopeammin kuin tärkeimmissä kilpailijamaissa”. Hänestä ”nollalinjan ajaminen palkkakeskustelussa on osaksi puhtaasti ideologista ja osaksi seurausta siitä, että Suomen vientiteollisuuden on niin pelottavan vaikeaa sopeutua uusiin aikoihin.”

Ja hallitus on tietty vastuussa ankarasta työttömyydestä, ”kasvavista tuloeroista, suurpääoman aktiivisesta suosimisesta sekä verotusteitse että rahapoliittisesti, niin sanottujen uusköyhien kasvavasta joukosta (noin puoli miljoonaa) ja Suomen pysymisestä jatkuvasti asuntokurjuuden, korkeiden ruuanhintojen ja kalliiden elinkustannusten maana.”

Mutta hei hetkinen, nuo tutun ajankohtaisilta kuulostavat madonluvut on päivätty lauantaina 27. joulukuuta 1986, jolloin Salmén kävi tiedostavan ihmisen talvista yksinpuhelua. Eikö siis silloin ennen suurta lamaa kaikki ollutkaan hyvin, kun rahamarkkinoiden vapauttamisessakin otettiin vasta ensi askelia?

Vai eivätkö jotkut asiat vain koskaan muutu? Kuten intellektuellien tyytymätön asenne aikaansa ja sen valtaapitäviin…

Miten maa ja Eurooppa makaavat Herran vuonna 2013, siihen pääsee tutustumaan vasta toukokuun puolivälissä, kun Salménin uusin esseekokoelma Maanalainen moskeija ilmestyy kauppoihin.

Ennakkotietojen mukaan keskeisiä aiheita ovat yleiseurooppalainen kriisi ja nationalismin voimistuminen, länsimaisen ekonomian nousu ja tuho, terrorismi ja tunnettujen henkilöiden muistelmat.

Mies taitaa olla entisensä, ja ehdottomasti Leinon palkinnon arvoinen.